keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Ei enää

Tämä on ihan pöljä blogi, jonka muotoa ja tarkoitusta en koskaan oikein osannut itselleni määrittää. Tein sen nopeasti hetken mielijohteesta, enkä koskaan oikein tutustunut siihen itsekään. Niinpä näillä sanoin lakkautan sen...


...Mutta vain ilmoittaakseni, että huomattavasti huolitellumpi, paneutuneempi ja Smack the fatson muistoa kunnioittavampi blogi, Ässähässäkkä, palaa asiaan heinäkuussa.

Ei se alusta aloittaminen, vaan uusi ryhtiliike! Palataan asiaan heinäkuussa, kun minäkin jätän taakseni churrosit ja tinto de veranot. Sitten alkaa taas tapahtua vanhaan malliin!

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

It's a hell of a drug

Tänään ansaitsin ensimmäisen vyöni capoeirassa. Varsinainen vyökoe oli jonkin aikaa sitten, mutta tänään seremoniallisesti päihitin kaksinkamppailussa valvovat professorit, jotka sitten myönsivät ensimmäisen vyöarvon minulle.

Kun poistuin paikalta hämärtyvässä mutta lämpimässä Andalusian yössä, berimbaun yhä yhdistyessä iloiseen käsien taputteluun ja laulantaan selkäni takana, saatoin tirauttaa onnen kyyneleen.

Elämä, miten hieno se on.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Onnellinen orava

Kesä on tullut Fuengirolaan. Lämpöä on lähemmän kaksikymmentäviisi, Aurinko tykittää minkä kerkeää, ja tuntuu, että sisäinen auringonpaiste tunkeutuu ulos hengitysteistä ja ihohuokosista. Tänään kouluun kävellessäni mietin, että olen kyllä todella, todella onnellinen ihminen.

Tätä autuutta on jäljellä aikalailla tasan kaksi kuukautta. En ole vielä päättänyt, vietänkö juhannuksen sytytysnestettä juoden räntäsateessa vai hyppimällä Välimeren rannalle koottujen nuotioiden yli, mutta joka tapauksessa Suomeen paluu alkaa olla niin lähellä, että sinne yltäisi melkein heittää kiven.

Eikä minulla ole mitään syytä olla olematta niin onnellinen, että niitoksissa natisee. Viikonloppuna kävimme uroksen kanssa Barcelonassa, eikä se ollut mikä tahansa reissu, kun käytiin ihmettelemässä, kun satatuhatta katalaania huusi FC Barcelona - Real Madrid-pelissä...

...ja vaikka jalkapallo on minulle aika etäinen laji (jääkiekko_tyttö_for_life) niin myönnettäköön, että muutamaan otteeseen kostui silmäkulma. Oli kallista lystiä, mutta jäi sellainen olo, että tuonne on päästävä uudestaan. Ei meillä Lapissa...

Lisäksi tänään otin seuraavan askeleen elämässäni, nimittäin ilmoittauduin CrossFitin peruskurssille. Tämä minua odottaa heinäkuisessa Tampereessa. Kun menin myös lyömään vetoa uroksen kanssa, että jouluun mennessä painan maksimissaan 60.9 kiloa. Ei kuulemma jaksa enää kuunnella valitusta siitä, miten olin teininä laiha. Niin selvä pyy sitten. Panoksena on kolmen lajin illallinen hienossa ravintolassa, sadan euron arvosta ruokailua.

Mutta tietäen, että Suomessa odottaa rääkki, aion nyt kyllä ottaa kaiken irti näistä viimeisistä ajoista täällä. Ja kyllä, siihen aikaan tulee kuulumaan mojitoa, tinto de veranoa sekä burritoksia. Ah, ne burritokset!

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Hullua!

Huh, takana on melkoisen hektinen kuukausi. Kaikki Suomen vieraat päättivät ajoittaa vierailunsa maaliskuun ja huhtikuun väliin. Niinpä viimeisen reilun kuukauden sisään on mennyt maksimissaan muutama päivä niin, ettei vierashuone ole ollut käytössä.

Viimeinen vieras, oma äitini, lähti takaisin Suomeen pari päivää sitten. Mieskin on Suomessa lomailemassa. Olen käytännössä maannut kaksi päivää lattialla, kuunnellut musiikkia, poistunut talosta ruan hankkimista ja lenkkeilyä varten, lillunut kuumassa kylvyssä pitkään ja hartaasti ja kerrankin, pitkästä aikaa, antanut itseni muhia ylhäisessä yksinäisyydessä.

Olen saanut aikaiseksi tarkistaa, missä Tampereella voi harrastaa capoeiraa ja crossfitiä. Ajatukset alkavat pikkuhiljaa orientoitua Suomeen paluuta varten, vaikka vielähän tässä on reilu kaksi kuukautta aikaa. Aika on kuitenkin mennyt niin nopeasti, että ihan hirvittää ajatella, miten pian juhannus on vastassa.

Vedin tänään jalkaani farkut, jotka toin mukanani Suomesta, mutta joilla ei ole juuri ollut käyttöä täällä. Ilokseni huomasin, että ne sujahtivat jalkaan aika mukavasti, vaikka ovatkin sitä pillimallia. Lisäksi ostin tuossa jokunen aika sitten pienenpienet farkkushortsit, kokoa 38. Joka oli kokoni, kun lähdin Suomesta. Nämä seikat ovat hieman lievittäneet ahdistustani siitä, että olen paisunut muodottomaksi lukemattomien valkoisen leivän kanssa nautittujen tapasten ja tinto de veranojen seurauksena. Vaa'alla käyminen saa kuitenkin vielä odottaa.

Niin, se vatsalihasprojekti. Joo, se. Katsotaanpa sitä nyt sitte taas Suomessa.

Jotenkin lohdullinen tieto, että vaikka eittämättä maha on muuttunut melkoiseksi röllykäksi, lähtee se todennäköisesti Suomessa pois aika vauhdilla. Kun pääsee taas normaaliin elämään kiinni, lopettaa valkoisen leivän ja mehujen pämppäämisen. (Eikä tarvi joka viikkonloppu bailata aamukahdeksaan asti. Krhm...)

Tavallaan huomaan jo jopa odottavani Suomen oloihin palaamista. Mutta sitten taas ei. Tänne tuleminen on ollut elämäni paras päätös. Mutta ei mennä siihen vielä. Siihenhän on vielä aikaa.

Kohta alkavat loppukokeet ja näyttötutkinnot. Postailutahti on varmaan laiskanpulskeaa, kuten elämä täällä.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Skimbaamasa!

Ohhoh. Kävi nimittäin niin, että torstaina koulukaveri sai huijattua mukaan sellaiselle reissulle, että koulun jälkeen kamat kantoon, auto alle ja nokka kohti Sierra Nevadaa. Kyseinen nyppylä kun sattuu pitämään sisässään melkoisen suositun laskettelukeskuksen.

No, onhan suksien päällä oleminen minulle tuttua. Lapsuudessa tuli kynnettyä Ylläs skitä oikein urakalla, kun oli mökki Äkäslompolossa. Taisin olla jopa aika kova menijä silloin. Pieni mutta: viimeksi rinteet on otettu haltuun kaksitoista vuotta sitten. Jokunen vuosi siis välissä. Mutta ei se niin vaikeaa voi olla!

Fuengirolasta ajaa Granadaan, jossa yövyimme, vähän alle kaksi tuntia. Auto täyteen mässyä, musiikkia ja hyvää seuraa, niin matka taittui nopeasti.

Mantelipuut kukkivat täysiä Andalusiassa
 Espanjalainen liikennekulttuuri on sellaista, että olin ihan tyytyväinen saadessani keskittyä pelkäämään kartturin paikalla sen sijaan, että tuuttailisin ja huutelisin hävyttömyyksiä, kun Carloseilla on vauhti sata, järkiparka nolla.

Karttaa meillä ei ollut, mutta huoltoasemalta sai hi-tech-gps-laitteen! Ja vielä ilmaiseksi!
 Sierra Nevadan korkein kohta on vähän alle kolme ja puoli kilometriä merenpinnasta. Hissit lähtivät noin kahdesta kilometristä. Kun korkeus alkoi lähennellä näitä lukemia, alkoivat vesipullot sihahdella avattaessa, ja kesti hetken tottua vuori-ilmaan: päätä särki ja olo tuntui kummallisen huojuvalta. Eikä ollut edes yhtään Tinto de veranoa tai chupitoa koneessa! Ajatelkaa!

Kauhiaa äherrystä
 Koomista, että olen joka talvi uhonnut meneväni rinteeseen tänä talvena. Piti tulla vain Espanjaan asti lunastamaan lupaukset.

Pilvirajan tuntumassa
Ja miten huikeaa se oli: vaikka luonnon lumi alkoi olla aika vähissä ja suksien alla oli lähinnä tykitettyä lunta, oli fiilis kyllä aivan kaksimiljoonaa. Lämpömittari kiipesi yli kymmenen lämpöasteen ja näkyvyys oli niin pitkälle, kuin vain katsoa jaksoi. Pilviä lipui jossain kaukana, mutta itse rinteessä Aurinko tykitti puhtaalta taivaalta.

Ei mopolla mahottomia
Olin lopulta yllättynyt siitä, miten helposti lihasmuistista laskettelu löytyi. Ensimmäisellä kierroksella könähdin kerran jyrkässä kohdassa. Lisäksi säären ja pohkeen lihakset krampaasivat aika iloisesti vieraan rasituksen alla, mutta jo ensimmäisen laskun puolivälin jälkeen homma alkoi muistuttaa laskettelua. Samalla ihmettelin mielessäni, miten tähän saattoikin kulua kaksitoista vuotta: onhan tuo nyt ihan älyttömän siistiä! Ilmavirta kasvoilla, auringon kuumotus poskilla, pehmeä lumi jalkojen alla, kevyesti tiputella rinnettä alas... Love it, absolutely love it!

Pikkukaupasta lähtivät mukaan Ilkka Kemppaisen muistoa kunnioittavat aurinkolasit
Alhaalla laaksossa kukkivat mantelipuut
Laskujen jälkeen maistui palauttava Tinto de verano. Pääsin myös toteuttamaan kummallista viehätystäni niin rumiin asusteisiin, että ne ovat jo hienoja. Tämän tyylisiä aurinkolaseja isäni käytti lasketellessaan. Lapsena hävetti, nyt tunsin jatkavani jaloa perinnettä.

Pahoin pelkään, että vahinko on nyt tapahtunut: tämä ei todellakaan jäänyt ainoaksi kerraksi, kun pitää päästä etelään laskettelemaan. Mikä fiilis, kun saa istuskella terassilla paitahihasillaan ja katsella suksia kanniskelevaa, onnesta kilpaa hankien kanssa hehkuvaa kansaa. Ja maksaa lasku, nostaa sukset telineestä ja lähteä uudelle kierrokselle. Ä-ly-tön-tä!

torstai 15. maaliskuuta 2012

Maaliskuun maha

Operaatio vatsalihakset esiin on vähän ajanut karille, mutta aina jotain pientä. Tällainen on tilanne tänä aamuna:


Navan alapuolelle on alkanut ilmestyä jotain muuta muotoa kuin pömppää, mikä on kyllä ihan positiivistä kehitystä. Silti tuossa olisi kyllä aikamoinen työstäminen, että voidaan ihan erottuvista vatsalihaksista puhua. Liikun tosi paljon - kolme capoeiraa viikossa, yksi-kaksi salia ja nyt lenkkeily taas - mutta sitä vastoin kaikenlainen Espanjan yössä tanssaaminen ja siitä toipuminen verottaa aikalailla.

En kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut pilaamaan loppua täälläoloaikaa - kerrankos sitä hitto vie bailataan Espanjassa, sitäpaitsi tämä voi olla viimeinen mahdollisuuteni viettää tällaista elämää, että aamuseitsemältä kotiin ja unta ja lorvailua koko seuraava päivä - joten en stressaa tästä liikaa.

Nyt aion kuitenkin vaihtaa hiilihappopitoiset juomat takaisin viiniin, jota pääsääntöisesti Suomessakin baarissa join. Täällä kuluu huomattavat määrät Tinto de veranoa, joka tarkoittaa punkkua ja sitruunamehua. En ikinä juo Suomessa mitään, missä on sokerijuomia, mutta täällä se on jotenkin kuulunut asiaan.

Ne on ne pienet valinnat. Karkkipäivä lauantaissa on pitänyt kohtalaisen hyvin, pieniä suupaloja tai lipsumisia lukuunottamatta. Ja parempi hidas kehitys alaspäin kuin että huomaisi selvästi joka kuukausi, että hitto että sitä on lihonut! Tällainen projekti pelkällä olemassaolollaan muuten auttaa kurin säilyttämisessä, kun tietää olevansa tilivelvollinen.