perjantai 29. lokakuuta 2010

Supercalifragilisticexspialidocious!

Olettekos huomanneet sellaisen ilmiön, että joskus saattaa mennä pitempi aika ilman, että mitään tapahtuu? Sitä tavallaan menee samanlaisista päivistä toisiin suorittaen pakolliset rutiinit, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti saa mitään uutta aikaan; käy töissä/koulussa, kaupassa, ehkä urheilemassa, tulee kotiin, tarkastaa ihmisten statukset facebookista, lukee uutisotsikot, katsoo telkkaria, menee nukkumaan. Toista alusta, toista alusta, toista alusta. Minun tapauksessani tähän liittyy vielä myös kodin asteittainen muuttuminen asunnosta varastoksi, joka alkaa kaivata kevyen pyyhkäisyn sijasta puskutraktoria, jos haluaisi saada vähän enemmän kodin tuntua nurkkiin.

Sitten yhtäkkiä saattaa tapahtua yksi, jokin ihan pieni asia, ja asiat vain vyöryvät ryminällä uuteen uskoon. Minä olin käymässä lapsuudenkodissani, jossa järjestin hetken mielijohteesta äidin kirjahyllyn. Siitä voimaantuneena istuin puolitoista tuntia junassa takaisin Ouluun, jossa vaihdoin kämppäni järjestystä ja laitoin paikat ihan uuteen uskoon. Yhden kirjahyllyn takia. Nyt kelpaa tässä tarkastella tiluksiian, koko kolmeakymmentäneljää neliötä, että vau, meikä on hyvä.

Sama tapahtui laajemmassa mittakaavassa tässä suhteellisen lyhyen ajan sisään. Sain vinkin uudesta kuntosalista, joka saattaisi olla kiinnostunut työvoimasta. Ajattelin asiaa kuukauden verran, mutta en oikein saanut aikaiseksi tehdä mitään asian eteen. Tuntui siltä, että ei kuitenkaan onnistu. Kunnes eräänä päivänä - itsekään oikein tajuamatta - tartuin puhelimeen ja sovin ajan työhaastatteluun.

Nytpä siis aloitan kuntosaliohjaajana Liikussa ensi maanantaina. Puolen vuoden sopimukset kirjoitettiin.

OHO!

-Annapurna

tiistai 19. lokakuuta 2010

Easy, tiger!

Tänään on ilo kertoa koko maailmankaikkeudelle, että viikonloppuna kävin hoitamassa homman kotiin kuntosaliohjaajan lisenssikokeessa. Tai itse asiassa varmistus tulee parin viikon sisällä, kun teoriakokeen tarkistuksessa menee kauemmin aikaa, mutta ainakin ohjausnäyte tuli tempaistua hyväksytysti läpi. Ja aika valoisa fiilis jäi teoriakokeestakin, ainakin mielestäni osasin vastata ihan kivasti kaikkiin kysymyksiin. Eri asia sitten tietenkin on, olenko ymmärtänyt kysymyksiä alkuunkaan... Joka tapauksessa, jos joku nyt on kuntosaliohjelmaa vailla, niin kääntykää toki minun puoleeni; teen oikein mielelläni harjoituksen nimissä nyt tavoitteitanne vastaavia ohjelmia!

Kuntosaleilusta vielä sellainen homma, että virittelen tässä mahdollisuuksia aloittaa työelämävalmennus eräässä oululaisessa kuntosalipalveluita tarjoavassa yrityksessä. Sopimuksia ja selvityksiä vaille valmis systeemi on se, mutta en uskalla vielä liikaa tuuletella aiheesta, jos jotain ikäviä yllätyksiä ilmestyy jostakin. Mutta että etiäppäin tässä ollaan menossa ja täysillä!

Sitten vähän maanläheisempää asiaa.

Olen huomannut viime viikkoina olleeni todella väsynyt. Se on tämä syksy ja aika monta rautaa tulessa, ja samalla on kuitenkin pitänyt väkipakolla käydä kuntoilemassakin. Tämähän on tietenkin ihan idioottimaista, ja jouduin pitämään kurinpalautuksen itselleni: on totta, että kuntoilulle on hyvä löytää tilaa kiireen ja stressin keskellä, mutta väsymyksen aikana tulisi kiinnittää erityisen paljon huomiota harjoitusten vaativuuteen ja kestoon. Liiallisella itseruoskinnalla ja väsyneen kehon kuormittamisella ei itse asiassa edes ole kunnon kehittymisen kannalta suotuisia seurauksia. Minulla on kerran lukioaikoina ollut akuutti ylikunto, joka ilmeni yleiskunnon laskemisena, yleisenä uupumisella ja mikä oli inhottavinta, huiteli leposyke 120 pinnassa (kun sen kuuluisi terveellä nuorella olla jotain 60 ja 80 välillä).

Taustalla oli juuri sama ilmiö: pohjakuntoni ei ollut silloin tarpeeksi hyvä, kun aloin äkisti liikuntakärpäsen puraisusta harrastaa paljon ja usein ja pitkään kovatehoista liikuntaa. Palautumisajat olivat mielestäni vain turhaa lässytystä, eikä ruokavaliossakaan ollut paljon hurraamista. Niinpä olo kävi lopulta niin heikoksi, että palautumisaika oli loppujen lopuksi nelisen vuotta - säännöllisen liikunnan pariin palasin vasta viime syksynä, kun satuin jostain ihmeen syystä innostumaan asiasta uudelleen.

Eli, yksi tärkeimmistä asioista tavoitteellisessa liikunnassa on oppia erottamaan toisistaan laiskuus ja oikea väsymys. Täytyisi pitää mielessä myös se, että kunto kehittyy itse asiassa levossa, ja liian rankalla treenaamisella on vain kehoa hajottava vaikutus - ykisttäinen, yli tunnin mittainen treeni kun siirtää kehon hormonituotannon kehoa hajottavaan tilaan. Kehon "hajoamisen" ansiosta elimistö käynnistää korjaustoimenpiteet, joka riittävän levon ja ravinnon kautta vahvistaa kehoa ja valmistaa sitä suoriutumaan ensi kerralla paremmin rankasta haasteesta. Tästä siis itse asiassa on kyse kunnon kehittymisessä.

Että hyvät lukijat, vaikka nyt ei ehkä ole paras mahdollinen ajankohta käyttää sitaatteja Raamatusta, niin pyhitetään kuitenkin se lepopäivä. Otetaan iisisti, kun stressi painaa päälle. Jos liikkumaan on päästävä, voivat itse asiassa rauhalliseen tahtiin tehtävät koordinaatio- ja liikkuvuustreenit tai vaikkapa sauvakävely olla raivorääkkiä huomattavasti parempi vaihtoehto. Mutta joskus on ihan ok skipata treenit, laittaa leffa pyörimään ja syödä itsellensä paha olo karkeilla. Niin minä tein eilen, ja tänään on jo ihan uusi into lähteä lönköttelemään.

-Annapurna

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Hiipivää edistystä

Minulla on viimeisen kuukauden aikana ollut vähän turvonnut olo. Sellainen, että olen ollut ajoittain jopa vähän huolissani, että onko mopo karkaamassa käsistä. Syksyllä on sellainen vaikutus minuun, että olen taipuvainen olemaan allapäin, vaikka tälläkin hetkellä asiat ovat paremmin, kuin aikoihin. Siinä sivussa tulee sitten mupellettua esimerkiksi suklaata aikamoiset määrät.

Tänä aamuna oli kuitenkin jotenkin mukava olo kropassa. Kävin eilen testaamassa Pallopilates-tunnin eräässä liikuntakeskuksessa, jonne hankin jäsenyyden tässä hiljattain. Vaikka periaatteessa olen kurkkuani myöten täynnä ryhmäliikuntajumppaa, tuli kuitenkin sellainen olo, että useamman vuoden jälkeen voisi olla ihan piristävää vaihtelua. Ja sitähän se tähän asti on ollut.

Kuitenkin, viime helmikuussa kävin edellisessä blogissani läpi vaatekaappia, heivaillen isoksi jääneitä vaatteita kierrätykseen. Kaapin perukoilta löytyi kuitenkin yksi vaatekappale, josta tuumasin, etten tuota pukinetta tule enää tässä elämässä käyttämään:

Helmikuu 2010: "Oh la la! Olenko oikeasti mahtunut noihin joskus?! Olenko myös pystynyt kävelemään ja hengittämään ja istumaan niissä?"

Niin tänäänpä sain jonkinlaisen hepulin ja koetin, mikä on asiain laita nyt reilua puolta vuotta myöhemmin, kun olen siirtynyt laihduttajasta aktiiviliikkujaksi, ja terveellinen ruokavalio tulee selkärangasta, ilman erityistä ylläpitämistä, mutta myös ajoittaisine herkutteluine:

Aikamoista, vai mitä! Tästäpä nyt lähdenkin tallustelemaan koulun penkille näissä pukineissa (+paita, on kuulemma aika kylmä) ja ajattelin pyörähtää katulamppuja vasten, tähän malliin!

-Annapurna

P.s. Huomasin vasta oikolukiessani, että jossain vaiheessa webbikameran kuva on näköjään kääntynyt peilikuvaksi. Haha! En yritä huijata, sama vaatekappale kyseessä.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Pullean tytön problematiikka

Minun on nyt saatava vuodattaa teille jotain.

Ensinnäkin, kun lähtökohtani sattuu olemaan tällainen, että taustallani on ainoastaan yksi suuri urheilusuoritus, nimittäin kuulantyönnössä jaettu kolmas sija ala-asteen kuudennella luokalla koulujenvälisissä, ja sekin säälistä, kun vinguin kuulan olleen niin märkä, että se lipsahti käsistäni, ja siihenkin kisaan pääsin vain siksi, että olin selvästi luokkakavereitani isompi, niin ei ole kauhean vaikea ennakoida ihmisten reaktioita siihen, kun kerron opiskelevani Personal Traineriksi. Yleisin reaktio on peittelemätön hämmästys ja nopea päästä varpaisiin skannaaminen, sellainen paljonpuhuva vilkaisu, tiedättehän.

Niin voi helvetti, että se syö naista. Vaatii aikansa sisäistää, että vastaisuudessa oma ulkoinen olemukseni tulee olemaan se tärkein mainos ulkomaailmalle. Vaikka Personal Trainerit eivät - mitä olen tähän asti tavannut - ole pääosin mitään suoraan kehonrakennuskisoista tulleita oransseja muskelimonstereita, ei silti liene kauhean myyvää, jos itse istuu keksipaketin kanssa asiakaan vieressä, että no niin, läski on hyvä ja punnertaa!

Vaikka olen tullut pitkän matkan ja kehittynyt henkisesti ja fyysisesti, on minussa silti vielä - varmaan ikuisesti - se epäurheilullisen pulleron trauma sisäänrakennettuna. Vaatii aikansa kirjata systeemeihinsä, että hei, uusi minä on urheilullinen, uusi minä kyllä jaksaa vetää rankemmankin jumpan, tai lähteä tihkusateessa lenkille. Samalla, kun se vanha huutelee, että sipsit kainaloon VIE! Sohvalle MARS! Ja sitten vielä otan ja tieten tahtoen asetan itseni tällaiseen asemaan, että nytpä kaikki mittailkaa oikein sielujenne kyllyydestä ja miettikää, että eihän tuo nyt edes ole niin hyvässä kunnossa, kuin mitä se aina puhuu.

Koulutuksissa en voi olla vertaamatta itseäni muihin. Ennen ensimmäistä koulutusta olin jollain tasolla aivan kauhuissani, että jos muut siellä ovat sellaisia, että joo, ikäni olen vain juossut pururataa ympäri ja painoja nostellut ja proteiinijuomia sekoitellut. Mikä sitten onneksi osoittautui vääräksi luuloksi, ja oli huojentavaa nähdä, että joissain asioissa jotkut olivat ihan yhtä pihalla.

Mutta silti minä jään silloin tällöin kotonani makaamaan lattialle, ja joudun hengittämään syvään muutaman kerran. Kysymään itseltäni, että mihinkäs soppaan tässä ollaan lusikka työnnetty tällä kertaa. Myönnän jopa, että kerran väsyneenä hetkenä minusta pääsi pieni itku. Minun taustallani vaatii ihan järkyttävän määrän sisua, päättäväisyyttä ja varmaan jonkinlaista hulluuttakin ryhtyä tähän hommaan. Nousta sieltä viimeisten joukossa joukkueisiin valittujen rivistä ja täten ilmoittaa, että hei, minä olen Anna, ja minusta tulee personal trainer. Älkää nyt herran tähden heti katsoko minun mahaani, I'm working on it.

...

Olen aika usein miettinyt, ja myös Smack the fatson aikana paljon puhunut, miten meillä on kuluttava tapa tuomita toinen toisiamme, mutta ennen kaikkea itseämme. Kun se oma napa ja oma maailma on niin lähellä, niin usein ei tule ajatelleeksikaan, miten todellisuudessa todennäköisesti kukaan ei ajattele ihan yhtään sillä tavalla, kuin itse jostain pienestä ilmeestä muka oli tulkitsevinaan. Ne mittaavat katseet eivät ehkä pidä sisällään mitään pahaa, tai jos pitävät, on sekin lähinnä kateutta - tai ehkä niitä mittaavia katseita ei edes ole olemassa. Niin kuin näin.

Kaikilla ei ehkä aina ole kaikkea mahdollista pahaa meitä vastaan suunniteltuna.

Mutta meillä itsellämme taitaa olla senkin edestä.

Hei, olen Anna, ja urheilemisen lisäksi tykkään syödä hyvin, katsella elokuvia ja silloin tällöin juoda itseni mukavaksi. Ja minusta tulee tosi hyvä Personal Trainer. Ehkä jopa paras.

-Annapurna

P.s. Lisäsin tämän blogin Blogilista.fi-palveluun, että sieltä vaan tilaamaan uudet päivitykset sankoin joukoin!

lauantai 2. lokakuuta 2010

Hiilarihäsmäkkä

Valmistuttuani medianomiksi viime keväänä olen raapinut vuokranmaksukolehtia kokoon freelancer-valokuvaajana. Valokuvaajan ammatti on siinä mielessä kiehtova, että pääsee näkemään sellaisia paikkoja ja tapaamaan sellaisia ihmisiä, joita ei aivan joka päivä tallustele vastaan, saati pyydä luokseen käymään.

Yksi tähänastisen urani sykähdyttävimmistä keikosta sattui eilen, kun reissasin Kajaaniin kuvaamaan kertakaikkiaan ihastuttavaa iäkästä rouvaa, joka on toiminut kampaamoalalla 40-luvulta lähtien, mutta jäänyt eläkkeelle 90-luvun alussa. Hänen poikansa tuli hakemaan minut Kajaanin keskustasta, josta köröttelimme aurinkoisessa pelto- ja metsämaisemassa järven rannalle, jossa rouva asusteli.

Astuessani sisään kodikkaaseen, lähes satavuotisesta elämästä kertovaan pirttiin, kiinnittyi katseeni ensimmäiseksi olohuoneen pieneen pöytään, joka oli ääriään myöten aseteltu huolellisesti täyteen tarjottavaa laidasta laitaan, nautittavaksi posliiniastioilta. Tunsin pienen punan nousevan poskilleni... Ai minuako varten tämä? Mitä ihmettä? En voinut välttyä miettimästä edesmennyttä isoäitiäni, joka edusti juuri tätä samaa sodat kokenutta ihmisryhmää. Tämän ilmiön on tiivistänyt toverini Nykäsen Anni osuvasti tähän sarjakuvastrippiin.

Pääruokana oli kaksi kukkuraista lautasta muurinpohjalettuja, joiden seasta pilkisti...
"Grillimakkaroita siellä sisässä. Kai sie syöt lihhaa? Sienisalaattia? Punajuurisalaattia? Ota toki lissää!" Jälkiruoaksi vielä viimeisen päälle makoisat pannukakut kotitekoisella vadelmahillolla.

Nythän on niin, että jokapäiväisessä ruokavaliossani minä välttelen turhia hiilihydraatteja. Mustalla listalla ylimpänä ovat valkaistu sokeri ja vehnäjauho. Joten alapa tällaisessa tilanteessa, että joo kuule kiitos, kun mä nuita hiilareita...

Ja höpönlöpön. Tämän kaltaisissa tilanteissa on pystyttävä - ilman huonoa omatuntoa - heivaamaan ruokailutottumuksensa lähimpään kuuseen. Tämä sai minut taas tapani mukaan mietiskelemään asiaa. Monet tuntemani ihmiset kiinnittävät melkoisen tarkasti huomiota syömisiinsä. Se on hyvä, mutta mielestäni syöminen ja ravinto ei saa olla elämän keskipiste. Että menisi päivä pilalle, kun on kerran repsahtanut. Tuo repsahtaminen-sana on sellainen, joka pistää aina kylmät väreet selkärankaan.

Jos välttämättä haluaa, voi elämästänsä viedä kaiken nautinnollisuuden ja rentouden tuijottelemalla tulenpalavin silmin syömäänsä ravintoa, sen laadukkuutta, ravintoarvoja, kalorimääriä ja syönnin välisiä tunteja ja vuorokaudenaikoja. Tai sitten voi ottaa rennosti, pyrkiä noudattamaan tiettyjä suuntaviivoja - esimerkiksi pyrin välttämään sitä ja tätä ja tuota ja lisämään puolestaan näitä - ja kun niissä pysytään suhteellisen kiitettävästi päivittäin, voi silloin tällöin vapaasti syödä ihan mitä haluaa. Eikä sillä ole mitään tekemistä repsahtamisen kanssa. Tulen puhumaan tästä vielä paljon, koska ravitsemus on yksi tärkeimmistä asioista siinä vaiheessa, kun sitä elämän kelkkaa aletaan kiskoa uuteen suuntaan.

Niin, ja sellainen homma: se ei muuten ole totta, että iltasyöminen lihottaa. Hyvä ajatus olisi normaalilla elämänrytmillä syödä iltakuuden jälken proteiinipitoisia ruokia (kananmunaa, rahkaa, jne), mutta jos nyt taas puhutaan normaalin ihmisen käytöksestä, eli jos silloin tällöin haluat syödä voileivän televisiota katsoessasi, niin se ei ole syy siihen, miksi paino ei putoa, tai miksi lihot. Kokonaisuus ratkaisee. Mitä muuta olet syönyt sinä päivänä? Söitkö grillillä isoimman pläjäyksen, mitä löytyi? Vai mussuttelitko ruokaisan salaatin? Ensin isot kuviot kuntoon, sitten hifistellään.

Jookostakookosta?

-Annapurna