maanantai 28. marraskuuta 2011

Palopuhe

Tulin tänä iltana kotiin capoeira-treeneistä silmät punaisena. Tippa ei ollut linssissä sen takia, että olisi mennyt veri päähän, tai että olisin liikuttunut onnesta saati että olisin ollut krapulassa. Minua, melkein 25-vuotiasta aikuista naista otti niin paljon päähän, että minua itketti.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen käynyt pian kaksi kuukautta treeneissä tunnollisesti kolme kertaa viikossa. Laji on minulle äärimmäisen vaikea oppia, sillä olen epäilemättä yksi maailman epäakrobaattisimmista ihmisistä. Rauta nousee kyllä ihan kivasti, mutta siinä vaiheessa, kun pitäisi käsilläseisonnasta pudota hallitusti siltaan ja siitä ehkä vielä nousta ylös - kaikki tämä siis kovalla parkettialustalla - iskee minulle sellainen primitiivinen itsesuojeluvaisto ja pakokauhu. Pää kohti kovaa lattiaa käsien varassa... Ei onnistu, ei hitto vie onnistu!

Eikä varsinkaan onnistu, jos se ääni siellä pään sisässä huutaa alusta asti, että et osaa, et pysty.

Kotimatkalla kelasin nopeasti päässäni läpi omat aloittamiseni ja epäonnistumiseni. Aina ala-asteella aloitetusta pianonsoitosta, kitaransoitosta tai koripalloharrastuksesta aikuisiän moninaisiin villityksiin yhteinen nimittäjä löytyi siitä, että mitä en heti opi, siihen minulla ei ole "synnynnäisiä taipumuksia", eikä se siis ollut opittavissa. "Olen vaan niin jäykkä/epämusikaalinen/kömpelö/heikko/iso/nainen..." Listaa voisi jatkaa loputtomiin: "Kun ei ole aikaa/harrastuspaikka on vähän kaukana/se on huonoon aikaan/sitäpaitsi äiti joi/isä oli narsisti/ensimmäinen poikaystävä särki sydämen/ala-asteella opettaja ei uskonut minuun/suvussani kaikki ovat lihavia/jäykkiä/kömpelöitä/epämusikaalisia..."

Kaikki nämähän ovat lopulta vain tekosyitä. Kuin laastari siihen haavaan, että oma ylpeys ei pysty käsittelemään sellaista asiaa, että joku asia vain on todella, todella vaikea oppia. Ajattelematon voisi jopa sanoa, että olet vain siinä lähtökohdin todella huono. Varmasti perimällämme ja menneisyydellämme on merkittäväkin vaikutus siihen, millaiseksi fyysiset tai psyykkiset ominaisuutemme kehittyvät...

...Mutta jossain vaiheessa on pystyttävä alkaa kantaa vastuuta omasta elämästään. Se, että minua ei lapsena pakotettu jatkamaan sellaista harrastusta, josta en pitänyt (koska en heti osannut), ja että olen tähänastisessa elämässäni käyttänyt enemmän aikaa henkisten kuin fyysisten ominaisuuksien kehittämiseen sillä seurauksella, että olen nyt jäykkä, kömpelö ja huonosti liikkuva, ei tarkoita sitä, että minut on tuomittu tähän rooliin lopun elämäkseni.

Ymmärsin itsestäni, että en ole koskaan oikein tosissani haastanut itseäni. Olen pysynyt omalla mukavuusalueellani. Toki elämäntaparemontti oli sysäys pois sieltä, missä on hyvä olla, mutta olenko koskaan tosissani haastanut itseäni?

Ei selityksiä. Jos itkettää, sitten täytyy itkeä. Se ei kuitenkaan saa estää minua vetämästä taas ensi keskiviikkona ylleni capoeira-vaatteita. Kyse ei ole synnynnäisistä ominaisuuksista niinkään kuin kovasta työstä ja ennen kaikkea halusta oppia, kehittyä, tulla vahvemmaksi, notkeammaksi, nopeammaksi... Ei siksi, että haluaisin näyttää itselleni tai jollekin muulle. Vaan siksi, että ei aina jättäisi kaikkea kesken. Tekisi kerrankin jonkun kunnolla.

Ja sitten tulee se tunne, kun ensimmäisen kerran huomaat hallitsevasi sen tekniikan, joka vielä vähän aikaa sitten tuntui ylitsepääsemättömän mahdottomalta. Minä en osannut kärrynpyörää tehdä aloittaessani. Ja nyt osaan. Se on sellainen tunne, jollaista tyydyttävyydessään ei kovin montaa vastaavaa ole tielleni sattunut.

Miettikää, mikä teille on tärkeää. Mitkä ovat ne ominaisuudet, joita haluatte itsessänne kehittää. Olkoonkin miltä tahansa osa-alueelta: onko se fyysinen kunto, vai haluatteko ehkä oppia matematiikan ihmeitä. Perustelkaa itsellenne, miksi haluatte kehittyä - miten tärkeää se teille on? Ja kun olette varmoja, että tätä te todella haluatte, vaikka se olisi miten vaikeaa -

Älkää ikinä, ikinä, ikinä antako periksi!

Jos luovutat, et opi ikinä, etkä pääse tavoitteeseesi. Jos kovasta yrittämisestä, tarkoitan kovasta yrittämisestä huolimatta epäonnistut, voit ainakin sanoa, että annoit kaikkesi. Voit todeta, että tämä ei ollut ainakaan tässä elämän vaiheessa sinun mahdollisuuksiesi ulottuvissa, ja voit ehkä palata siihen myöhemmin, eri näkökulmasta.

Mutta äläkää kuitenkaan ikinä luovuttako tai antako periksi. Ikinä!

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Pysähtynyt lauantai


Marraskuun 26. päivä. Viimeinen kokonainen marraskuun viikko. Alle kuukausi jouluun. On lauantainen iltapäivä, ja lämpötila auringossa hipoo kahtakymmentä.

Pääätän olla tehokas ja lähtiessäni varaamaan pöytää argentinalaisesta pihviravintolasta illaksi vetäisen lenkkitossut jalkaan. Edestakaisin matkaa taittuu kuutisen kilometriä. Kuluneella viikolla keli on ollut pilvinen ja harmaa, mutta nyt pärjää taas paitahihasillaan.

Näkymä parvekkeelta voisi olla huonompikin

Menomatkalla aurinko paistaa kirkkaasti silmiin. Tässähän saattaa saada jopa vähän väriä pintaan. Rantakadulla on kovasti liikennettä. Eläkeläiset tepastelevat kaikessa rauhassa tukkien tien koko leveydeltään säännöllisin väliajoin. Perheet raahaavat rantatuoleja ja varjoja. Lapset ja pienet koirat puikkelehtivat ihmisjoukkion keskellä pallojen perässä. Laiskasti etenevät turistit eivät väistä lenkkeilijöitä, mutta lenkkeilijät ovat oppineet kiertämään liikkuvat muurit enempää ärsyyntymättä. Mitäs tässä nyt kiukuttelemaan, keskellä upeaa lauantai-iltapäivää.

Koen lapsenomaista itsetyytyväisyyden ja onnistumisen tunnetta, kun osaan asioida ravintolassa täysin espanjaksi. Kun tulin tänne kaksi kuukautta sitten, osasin sanoa ”sí”, ”no” tai ”hasta la victoria siempre”, kuten jokainen, joka on nuoruudessaan joutunut vallankumouksen lumouksen pyörteisiin. Nyt osaan varata pöydän kahdelle illaksi. Tästä voimaantuneena kotimatkalle lähtevä askel rullaa kevyesti. Soittimessa soi 60-luvun yltiöpositiivinen musiikki. Good morning world, it's a brand new day.

Kun kotiin on matkaa pari kilometriä, riisun kenkäni ja sukkani ja astun viileälle hiekalle. Kävelen loppumatkan kotiin avojaloin rantaviivaa pitkin, väistäen välillä kalastajia, mereen kirmaavia lapsia tai merestä hyökkäävää aaltoa. Kun yksi aalto on minua nopeampi ja kastelee housuni nivusia myöten hiekkaisella pärskeellään, en enää viitsi väistellä aaltoja, vaan annan niiden pärskähtää hiekkaisten varpaitteni yli niin halutessaan. Kuten ystävä eilen totesi, ei tuota voi komentaa, tuota mammaa.

T-paitani taitteet ovat hikiset, samoin kiharat ohimoilla. Pysähdyn ja jään tuijottamaan loputonta Välimerta. Uppoan hiekkaan aaltojen viedessä sitä pois jalkojeni alta. Aallot ovat täydellisen turkoosit.

Aamulla kävin tilaamassa lihaa jouluksi. Kilo naudan paahtopaistia ja vajaa kaksi kiloa karitsaa. Perhe tulee tänne jouluksi, joten pöytä on laitettava koreaksi. Lihat ovat tietysti luomua. Tilaamani karitsa elelee tällä hetkellä tuossa kolmen kilometrin päässä vuorilla. Siellä se syö ruohoa maasta ja toteuttaa karitsana olemisen roolia. Sen elämä päättyy vasta viikkoa ennen joulua. Kylmä ajatus sinänsä, mutta jos lihaa on syötävä, näin sen pitäisikin tapahtua. Jos ei itse pysty kasvattamaan lampaita parvekkeellaan.

Odotan joulua kuin lapsena
Olin juuri kotiutunut, kun mies soittaa kaatuneensa lonkkarilla mäessä. Äänestä kuulee, että ei ollut kyseessä mikään pieni pölähdys. Käyn ostamassa apteekista sidetarpeita ja olen mielessäni tyytyväinen siitä, että kävin lapsena SPR:n varhaisnuorisokerhossa opettelemassa ensiaputaitoja. Jotain on jäänyt mieleen, sillä saan aikaiseksi ihan siistin paketin ideaalisiteellä ja haavalapuilla. Onneksi ei käynyt pahemmin, vaikka taidamme molemmat olla vähän shokissa.

Onneksi mieliala nousee kohisten, kun kahdeksalta illalla naaman eteen pamautetaan maailman kaunein ilmestys:

Medium menos, por favor!
En todellakaan, missään tapauksessa, haluaisi täältä nyt pois.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Lenkkiseuraa

Tänään oli koulussa ohjelmassa kestävyysharjoittelua koskevan ryhmätyön purku. Kävimme läheisillä kukkuloilla juoksentelemassa, kun tien mutkasta tuijotti takaisin sonnin pää.

...

Siis että sonni tuli vastaan lenkkipolulla.

Hetken verran harkitsin testaavani, minkälaisissa kantimissa tuo maksimikestävyys on, mutta lähempi tarkastelu osoitti, ettei vanha kaveri vaikuttanut tappelunhaluiselta. Siirryimme tien viereen, jolloin herra lompsi omaa tahtiansa ohi, ja meidänkin matkamme saattoi jatkua.

Mutta mitä hittoa! "Suomalaislenkkeilijöiden matka meni päin sonnia! Katso kuvat!"

Suomessa oli korkeintaan city-kaneja. Voi jösses.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kauden herkkuja

Ravasin eräänä päivänä puoli kaupunkia läpi vesimelonin tuskissani. Mieli teki ihanan makoisaa vesimelonia niin pirusti, mutta vielä edellisellä viikolla pullottaneet laarit olivat vaihtaneet asukkinsa johonkin eksoottisen näköiseen, oranssinsävyiseen... hmm, hedelmään. Näytti siltä, että himoitsemani vesimelonit olivat vain kadonneet Espanjan kamaralta.

Kun sama juttu tapahtui avokadojen kanssa, aloin jo pyöriä levottomana ympäri piilokameraa etsien. Miksi juuri se tuote, jota tursusi ovista ja ikkunoista - ja vieläpä edulliseen hintaan - vedettiin yhtäkkiä pois maailmankartalta? Millaista pilaa tämä muka on?

Tulin kysyneeksi asiaa naapurissa sijaitsevan ekokaupan myyjältä. Mies on syötävän suloinen kelvollista englantia puhuva keski-ikäinen espanjalaisherra, joka jokaisen vierailun yhteydessä sujauttaa pussiin tuotenäytteitä luomumunista tuoreisiin mandariineihin, ja jolle luomu- ja lähiruoka ovat selvästikin sielun asia. Hän valaisi minua kertomalla, että vesimeloni- ja avokadokausi on nyt ohi. Tarjoukset johtuivat siitä, että varastot ja koko sato myytiin loppuun uusien tieltä. Mies esitteli ylpeänä paikallisia kurpitsoja, elettiinhän Halloweenin kynnystä. Että ei kukaan osta enää tähän aikaan kaipaamiani hedelmiä. Niitä voi saada valtavista supermarketeista, mutta ne ovat maultaan huonoja, hinnaltaan kalliita ja tulevat "jostain Afrikasta".

Hei. Minä en ole edes tiennyt, että on olemassa vesimeloni- saati avokadokausi.

Aloin miettiä automarketteja meillä kotona, joissa minäkin pääasiallisesti asioin. Kaikkea on saatavilla ympäri vuoden. Mansikoiden kohdalla kaikki tietävät, ettei kannata ostaa ulkolaisia sesongin ulkopuolella: kalliita ja huonoja. Mutta aikalailla kaikkea muuta on tarjolla mihin vuodenaikaan tahansa. Kiinnitämmekö me edes huomiota siihen, vaihtuuko tuotteiden laatu tai hinta vuoden aikana?

Tilasin luomukaupan mieheltä päärynöitä hedelmätiskistä. Hän esitti hämmentävän jatkokysymysen siitä, kumpaa lajiketta toivoin saavani. Häh? Lajiketta? No päärynää!

Nyt kun asiaa ajattelee, niin vaihtuuhan Suomessakin esimerkiksi appelsiinien tai omenoiden lajikkeet. Mitä on tarjolla mihinkin vuodenaikaan ja miten se eroaa siitä toisesta - ei mitään hajua.

Tulee taas niin loputtoman turhautunut olo. Näinkö sitä on viettänyt muoviin ja suojakaasuun pakattua elämää, vieraantunut luonnollisesta kausien ja lajikkeiden vaihteluista. Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä vähemmän kaipaan takaisin Suomeen. Saan varmaan joululomalla hermoromahduksen ruokakaupassa vieraillessani, jos ei muusta syystä niin hinnan takia: ostimme täällä viikonlopuksi miehen kanssa kolme kassillista ruokaa hintaan 34 euroa. Ja kassien sisältö oli täyttä tavaraa, kilo jauhelihaa, vihanneksia, kolmen kilon säkki mandariineja (jotka ovat tähän aikaan vuodesta ihan käsittämättömän hyviä) ynnä muuta sellaista, mistä Suomessa olisi saanut maksaa itsensä kipeäksi.

Kyllä täällä oleminen saa välillä ihmisen miettimään aika äärimmäisiä kysymyksiä. Kyseenalaistamaan sen, mihin on kasvanut ja mitä on pitänyt hyvänä. Mutta myönnettäköön nyt myös, että arvostaisin myös pääsulaketta, joka ei pala pari kertaa viikossa, koska "no, tää nyt on vähän tämmönen maa tämä Espanja." Huh huh.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kyllä sinä tiedät, miksi painat tuon verran

Minä olen lihonut syksyn aikana. Ihan selvästi olen. Sisäreidet hytkyvät ja keskivartaloon on ilmestynyt kummallinen pötkylä. Tajusin tämän katsoessani kuvia itsestäni kesän alusta. Olinko noin hoikka? Miksi en tajunnut olevani noin hoikka? Ennen kaikkea, miksi en ole enää noin hoikka?!

Miksi näin? Olen liikkunut tosi paljon, varsinkin täällä Espanjassa. Olen syönyt säännöllisesti, pääsääntöisesti kotiruokaa. En ole mässännyt kauhean paljon, en ainakaan verrattuna liikunnan määrään. En ole juhlinut niin paljon, kuin voisi luulla, enkä ole hakenut öisin mucho nachoja, saati aamulla dipannut sipsejä sormia myöten dippikastikkeessa. Siis miksi näin?

...Eiku...

Niin, no. Tuleehan tuota käytyä pocadilloilla aika usein. Itse asiassa aika usein haen kanapatongin huoltoasemalta luentojen välillä. Niin ja koulun jälkeen käydään porukalla syömässä, turisti tilaa spagetti carbonaran. Kermaa ja pekonia, mmm. Suomalaisessa kaupassa myytiin salmiakkia, pakkohan sitä oli ostaa. Ja oli niin pitkä päivä, että illalla oli ihan pakko saada pari palaa suklaata. Ja vielä yksi. Ja yksi. Ja...

Viikonloppu, vihdoinkin. Viime viikonloppuna meni niin lujaa, että tänään olen vain kotona. Teen valtavan kattilallisen popcorneja ja katson brittien X-Factoria. Mahtavaa viihdettä. Juon mehua. Suomessa en koskaan juo mehua, mutta täällä se on jotenkin eri asia. On kiva juoda mehua. Mehu on hyvää. Miksi en joisi mehua?

Kamalan kuuma päivä. Ruan jälkeen tekee mieli vähän jotain makeaa. Haetaan gelatoa porukalla. Kun jäätelöä syö porukalla, ei kaloreita lasketa. Sitäpaitsi en jaksa syödä koko annosta, joten olen kaloritietoinen ja heitän loput roskiin. Niin sitten niitä ensimmäisiäkään ei lasketa. Koska viimeiset palat lihottavat eniten.

Capoeira-salissa on isot peilit. Muut tytöt ovat hoikkia, siroja ja jänteviä. Minä näytän Botticellin maalaukselta.

Vaan kyllä siinä ei ole mitään suloista...
Ihan kiva ehkä 1400-luvulla, mutta ei tämä nyt mene ihan oikein.

Ja silti olen muka jollain tavalla järkyttynyt tajutessani, että läskiä on tullut. Ihan niin kuin en tietäisi, mistä se johtuu. Ihan niin kuin se tulisi yllätyksenä, että kun koko ajan pupeltaa jotakin, niin ennen pitkää sitä tietää tehneensä.

Näin sitä elelee ihminen onnellisesti itsepetoksessa ja silmät omilta synneiltä suljettuna. Moni asiakkaani on ihmetellyt, että heille laihtuminen tuntuu olevan mahdotonta. Elintavat ovat terveelliset ja tulee liikuttua paljon, mutta silti ne housut vain puristavat.

Oi diettauksen ja itsekurin henget, kutsun teidät apuun: auttakaa minua etsimään kauan kadoksissa olleet vatsalihakset! Antakaa minulle tarvittava määrä pitkäjänteisyyttä ja pyyhkikää itsepetoksen sumu silmiltäni. Nyt täytyy tehdä jotain, tai kohta ei kunnian kukko laula!

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Hikeä ja mojitoa

On muutamia asioita, joita täällä Espanjassa osataan tehdä hyvin.

Yksi niistä ovat bocadillot, täytetyt leivät. Toinen asia on jäätelö (jotka itse asiassa ovat italialaisia, joten kunnia sille kenelle kunnia kuuluu), ja kolmas ovat mojitot.

Mutta Espanjaan liittyy myös muutama muu huomionarvoinen juttu: täällä tulee liikuttua ihan älyttömän paljon. Sellaisina päivinä, kun ei tee yhtään mitään, kävelee silti vähintään viisi kilometriä. (Näin mm. siksi, että vaikka täällä jonkinlainen joukkoliikenne on, kulkevat bussit aikalailla silloin, kun siltä sattuu tuntumaan: eräällä pysäkillä kaupungin sivussa kuski piti tupakka- ja vessatauon käväisemällä muuntajan takana asioillaan. Tovin hän siinä rupatteli paikallisten kanssa, ja sitten matka jatkuin täällä ei ole kiire.)

Parhaimpina päivinä kävelyä saattaa tulla kolminkertainen määrä. Tähän heitetään vielä päälle kolme kertaa viikossa capoeira-treenit, jossa pienikokoinen, hyväntuulinen brasilialaismies on varsinainen perkele lampaiden vaatteissa, satunnaiset rantalentopallomatsit luokan kanssa, merivedessä hupaisan lastenlaudan kanssa räpiköiminen (brittinainen katseli kauhistuneena rannalla ja kysyi myöhemmin, olenko tehnyt tuota aiemmin. "Clearly not!") ynnä muut liikuntahepulit, kuten Mijasin vuoristossa vaeltaminen...

...niin on jännä nähdä, millaisena pallukkana tai miss fitnessinä sitä täältä aikanaan takaisin Suomeen vyöryy.

Ensimmäinen kuukausi on takana, kahdeksan edessä. Fuengirola kaupunkina on osoittautunut mainettaan sympaattisemmaksi. Toki turisteja on silmiinpistävä määrä, mutta itse asiassa toisin kuin olisin ajatellut, se vaan on niin, että jollakin tavalla se luo hassua kotoisuuden ja jopa turvallisuuden tunnetta. On itse asiassa aika kiva, että esimerkiksi pankkitilin avaamisen voi hoitaa suomeksi.

Ja niin sitä vain huomaa arvostavansa täällä kaukomailla asioita, jotka suomessa ovat vähemmän tapetilla: olen syönyt kaurapuuroa enemmän kuin eläessäni. Eilen sain kaksi (2) pastillia Sisu hornaa luokkakaveriltani, ja olin onnellinen loppupäivän. Ja mites tuo hapankorppu voilla? Maksakoot kolme euroa paketti, sitä on saatava.


Tässäpä päälimmäisiä tuntemuksia elämästä Espanjassa. Netti saapui kotiin tällä viikolla, ja kaikenlainen kodin ulkopuolinen elämä päättyi tähän hetkeen. Peräkammarintyttö goes Spain, oujee!

tiistai 25. lokakuuta 2011

Mitä ihmettä!

Miten raikulityttö muuttui?

"Pari vuotta vanha juhlavaate ei enää mahdu päälle – tuttu juttu. Anna-Cecilia Kemppaiselle pieneksi jääneen ylioppilaspuvun sovitus oli lähtölaukaus elämäntaparemontille. Nyt entinen raikulityttö auttaa muita kohti muutosta." (Yle - Akuutti/Tiina Haapala)

Kuva: Yle
Tänään siis virittäkää näköradionne Ylen kakkoselle klo 19.20, niin saattaa näkyä kummia! Hahhah! Ei oo todellista!

Ja lisää ihania uutisia: Se paljon puhuttu manjana koitti vihdoinkin eilen illalla, eli minulla on nyt netti kotona, joten pistän lähipäivinä tulemaan aivan ylitsepursuavaa megapäivitystä kuulumisista täältä Aurinkorannikolta. Sen jälkeen säännöllinen päivittäminen jatkuu entiseen tahtiin.

Onpas ollut ikävä. Ei muuta kuin pyörät pyörimään!

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Huh huh nimittain...!

Kohta viikko on takana Espanjan maalla. Tanan oli ensimmainen sellainen aamu, kun ulos lahtiessani en meinannut lentaa pyrstolleni pelkastaan siita tosiasiasta, etta olen Espanjassa. Aivot alkavat pikkuhiljaa ottaa vastaan sen tiedon, etta taallapa sita nyt ollaan ja ihan tosissaan seuraavat yhdeksan kuukautta.

En ole viela saanut nettia koneelleni, joten joudun turvautumaan nettikahviloihin, joiden nappaimistojen kanssa yritan viela tulla toimeen. Skandit palaavat kayttoon jahka saan netin toimimaan omalla koneellani - sita ennen en viitsi juuri edes paivitella, kun sen verran rasittavaa kirjoittaa ja epailematta myos lukea on tallainen teksti.

Lyhykaisyydessaan kuitenkin tahan asti tapahtunutta: asumme kampassa, josta on pari kilometria matkaa Fuengirolan keskustaan. Tarkein tieto ehka on kuitenkin se, etta seitsemannen kerroksen kattohuoneiston parvekkeeltamme on lahes esteeton nakoala Valimeren ylle. Rantakatu on loputtoman pitka ja taynna elamaa aamusta iltaan. Vuoret kohoavat toisella puolen taloa pilviin asti. Pihassamme on keidashenkinen uima-allas. Niinpa onkin aika raskasta, kun kay lenkilla rantaa pitkin, etta meneeko sen jalkeen virkistaytymaan alakertaan uima-altaaseen, vai jaksaako ylittaa tien pulahtaakseen Valimereen. Ah, elaman suuria kysymyksia.

Koulu alkoi maanantaina, ja olen todella innoissani. Luokalta loytyi heti samanhenkista porukkaa, ja uskon, etta saamme aikaiseksi monenlaista tuhoa tulevan yhdeksan kuukauden aikana. Suunnitteilla on kaikkea surffauksesta patikointiin lahivuoristoissa ja pitempia matkoja syvemmalle Espanjan sydameen.

Kuntosalit ovat taalla kovin erilaisia kuin mihin olen Liikussa tai muutenkaan Suomessa tottunut. Erasta salia hallinnoi ei enempaa tai vahempaa kuin entinen mr. Universum. Tayteen ahdettu sali oli taynna bodattujen ihmisten kuvia. Personal Trainerit - myos ne naiset - nayttivat silta, etta en kylla ehka kehtaisi taalla sanoa edustavani samaa ammattikuntaa. On muuten aamupuurot syotyna!

Ah, ja lopuksi viela: kuten olin uhonnut, aloitin taalla uuden harrastuksen. Salilla lahella minua jarjestetaan kolmesti viikossa capoeiraa, jonka ensimmaisella tunnilla olin maanantaina. Tanaan on seuraava tunti, ja alaraajat ovat kylla sen verran kiitollisia (lue=umpijumissa) maanantaista, etta saa nahda, kuinka neidin kay. Mutta ihan alyttoman hauskaa se kylla oli, ohjaajana toimi kamalan pieni brasilialainen mies. Minun lisakseni tunnilla oli toinen suomalainen nainen, down-syndroomainen mies joka oli ihan tajuttoman hyva, seka yksi espanjalainen mies. Sali on ollut paikalla vasta kaksi viikkoa, joten saa nahda, millainen ryntays sinne viela tulee, mutta toistaiseksi pieni ryhma on hyva kaltaiselleni idiootille kivipatsaalle. Ei oikein lahde nuo kasillaan seisomiset, mutta viela mina perkeleeni kesytan!

Tallaista siis taalta helteisesta Fugesta. Elama on taalla aika hyvaa. Suosittelen itse kutaistakin nostamaan katsetta pois omasta navasta - maailma on aika alyton paikka!

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Baby I am ready to go!

Juuri, kun olen alkanut tottua kiskomaan kauluksia pystyyn, kyyristelemään sateenvarjon alla ja ihmettelemään, mihin se kesä meni...

...nousen aamulla koneeseen lähteäkseni opiskelemaan Espanjaan yhdeksäksi kuukaudeksi. Urheiluhieronta on homman nimi, kodin pihassa on uima-allas, ja parvekkeelta näkyy merelle. Perjantait ovat etäopiskelupäiviä, eli käytännössä koulua on neljänä päivänä viikossa.

Huomiselle on luvattu päiväksi +26 astetta, yöksi +20.

Mutta älkää hätäilkö: tulen jakamaan kaiken kokemani täällä! Espanjassa oppinee yhtä sun toista, aivan uudesta näkökulmasta!

Eipä muuta kuin adios amigos, terveisiä loskalle! HAHAHA!

perjantai 9. syyskuuta 2011

Virheitä vai jalanjälkiä?


Kun olin noin kymmenvuotias, minulle tilattiin Suosikki-lehti. Se oli eräänlainen välimuoto selvästi lapsille suunnattujen ja teinien lehdissä. Opettelin pop-kulttuurin perusteita, ilmiöitä ja nimiä. Lehden kolahtaessa luukusta tutkin ahmien sen sisällön, kaiken värikkäistä vaate- ja meikkimainoksista jännittäviin kuviin kauniista ihmisistä erikoisia taustoja vasten. Pienen kaupungin tyttöön räikeät meikit ja dynaamiset poseeraukset tekivät syvän vaikutuksen.

Erityisesti tuon jännittävältä tuoksuvan lehden sivuilta mieleeni on jäänyt kuva Pamela Anderssonista. Kuvassa Pam seisoi ilman paitaa sivuttain kameraa kohden, kädet rinnalle ristittynä, viekottelevan eteerinen katse silmissään.

Riisuin paitani ja astuin peilin eteen. Käänsin kylkeni peiliä kohden. Elettiin 90-luvun loppua kylmässä, pienessä Kemissä. Olin melkein 170-senttinen lapsi ja painoin lähes seitsemänkymmentä kiloa. Talvisaikaan verisuonet kuulsivat kalpean ihon läpi. Tuohon aikaan minulla oli puoleen selkään asti ulottuva tasapaksu vaalea, karhea ja helposti pörrööntyvä tukka.

Ristin käteni rinnalleni, kuten ihana, kaunis, upea Pamela oli näyttänyt mallia. Kohensin ryhtiä, vedin vielä lapsenpyöreää vatsaa sisään, ja loin peiliin kohtalokkaan katseen. Kymmenvuotiaan ymmärrykseni ei riittänyt selittämään, miksi peilistä katsoi takaisin kalpeaihoinen, isonenäinen, möhömahainen, nolo... rumilus. Olin vaalea, kuten Pamela, ja nainen (tyttö), kuten Pamela – miksi en näyttänyt samalta.

Vasta paljon, paljon myöhemmin opin meikeistä, kuvankäsittelystä ja kauneuskirurgiasta. Mitä olin juuri tullut tehneeksi, oli ensimmäinen kerta, kun vertasin itseäni viihdeteollisuuden luomaan, epätodelliseen naisen kuvaelmaan. Olin juuri ja juuri kymmenen.

Voin oikeutetusti sanoa, että olen kasvanut aikana, kun epätodellisten ihanteiden tavoittelu on kokenut räjähdysmäisen kasvun. Muutaman viime vuoden aikana olen huomannut erityisesti kauneuskirurgian soluttautuneen viihdemaailman kautta aina lähemmäs tavallista kuluttajaa. Kyseessä ei ole enää hyssytelty rikkaiden ja kuuluisten pieni salaisuus, vaan salonkikelpoinen keino ehostaa itseänsä meikin, hiusten ja vaatteiden ohella.

Fit-lehti kirjoitti syyskuun numerossa kahden aukeaman jutun aiheesta. Lehden kyselyyn osallistuneista reilusti yli puolet voisi harkita joskus käyttävänsä kauneuskirurgiaa. Uskallan epäillä luvun olevan todellisuudessa vielä suurempi, jos kysymykseen lisättäisiin kohta ”jos se olisi täysin ilmaista”. 59 % ilmoittaa suhtautumisensa ulkonäön kohentamiseen kauneuskirurgian keinoin muuttuneen positiivisempaan suuntaan viimeisten vuosien aikana.

100 % Anna-Cecilia Kemppaisesta on sitä mieltä, että tämä on järkyttävää. Miten pitkälle me olemme valmiita menemään saavuttaaksemme täydellisen ulkonäön – sen, minkä luomiseen vaaditaan lauma kauneus- ja kuvankäsittelyalan ammattilaisia?

Miten me olemme itseemme niin tyytymättömiä, että antaudumme – tai ainakin salaa haluaisimme antautua – tällä tavoin pisteltäviksi ja leikeltäviksi? Ymmärrän prosentit siinä tapauksessa, että vastanneet kärsivät jostain poikkeuksellisen häiritsevästä kosmeettisesta virheestä, tai ovat sairauden tai onnettomuuden myötä saaneet kannettavakseen huomiota herättäviä arpia tai epämuodostumia. Muussa tapauksessa – mitä ihmettä tämä on?

Kaiken taustalla näyttää pyörivän massiivinen kauneusbisnes, jonka tehtävä on luoda tarve, ja siihen tarpeeseen vastaava tuote. Luodaan rumuutta sinne, mistä sitä ei tavallinen kengänkuluttaja tajua edes etsiä. Esimerkiksi minä itse hairahdin tähän ansaan kuultuani, että kasvojen ihohuokoset voivat laajeta rumasti, ja että tätä rasvaa käyttämällä ne laajentumat sitten saadaan supistumaan takaisin. Niinpä työnsin naamavärkkini viiden sentin päähän peilistä ymmärtääkseni järkyttävän totuuden, joka minulta tähän asti oli ovelasti kätkeytynyt: Laajunteet ne ovat, kirotun huokoset! Seuraavan kauppareissun yhteydessä onneksi löysin lääkkeen tähän vitsaukseen. Kun edellisenä päivänä en edes tiennyt, että ihohuokoset voisivat olla ongelma.

Ja sitten. Lempilapsi, itse pääpiru; selluliitti. En osaa edes kuvitella sitä muhkuraisten reisien ympärillä pyörivää rahasummaa. Selluliitti jos jokin on malliesimerkki kauneusteollisuuden itsensä luomasta joukkopsykoosista. Ihan oikeasti – onko koskaan ihminen, olkoon se nyt mies tai nainen, jota olette syvästi rakastaneet ja joka on teitä rakastanut, jättänyt teidät rakkauttansa vaille sen vuoksi, että selluliittiä löytyy reisistä? Että sisko tahtoisin jäädä, mutta selluliitti ei ole kuumaa. Ihan oikeasti! Mitä hittoa!

Hyvä on, hyvä on: ehkä en tiedä, mistä minä puhun. Olen 24-vuotias. Ehkä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä toivon, että olisin aloittanut ryppyvoiteiden käytön suositusten mukaisesti ennen kuin täytän 25. Ehkä silloin alkaa kiinnostaa maksaa 1400 euroa kolmen ultraäänihoidon sarjasta. Ehkä sitten pieni ruiskaisu silmäkulmiin ei kuulosta ollenkaan pahalta. Siitä en tiedä mitään. Mutta siitä tiedän, että mitä suuremmissa määrin näiden kysymysten äärellä painii kokonainen legioona alle kolmekymppisiä, lähtökohdin kauniita naisia, jotka ovat kuin se kymmenvuotias tyttö ilman paitaa peilin edessä, jolle kukaan ei ollut kertonut kylkiluiden poistamisesta tai silikonirinnoista. Miksi minä olen tällainen, kun tuo on tuollainen? Voisinko minä olla tuollainen? Miten? Ja – millä hinnalla?

Tarina muuten kertoo, että Hollywoodiin pyrkivät nuoret tähtöset teettävät kauneusleikkauksensa jo ennen kuuluisuuteen nousemista, jotta juorulehtien olisi vaikeampi päästä ennen-jälkeen-kuvien äärelle. Että siinä.

Keskustelin kerran aiheesta erään miehen kanssa. Hänen näkemyksensä kauneuskirurgiasta – erityisesti silikonirinnoista – oli seuraavanlainen: ”on mahtavaa, että koko länsimainen miehinen maailma on saanut naisten mielet niin alistettua, että he tekevät tällaisia uhrauksia vain miellyttäkseen miehiä!” Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että tässä vaiheessa veri kuohahti niin että korvissa soi. Olen pyhää raivoa täynnä. Mitä?!

Olen äärimmäisen huolissani en pelkästään meistä aikuisista ihmisistä, vaan ennen kaikkea niistä lapsista, jotka nyt riisuvat paitojaan. Millaisia vertailukohtia heillä on? Voiko itsetunto oikeasti olla kiinni siitä, onko ripsiväriä vai ei, rintojen koosta tai leuan mallista? Saako se olla niin? Annammeko sen todella olla niin? Millaista mallia me haluamme antaa?

Naistenlehtien antamien luetteloiden perusteella etsin omat kauneusvirheeni. Osaatko yhdistää pisteet?

Ahtaat ja kierot hampaat, epätarkka huulen raja, uurteet suupielissä

Uloskasvaneen rustokorun jättämä patti

Ns. aatelisnenä...
...josta on kysytty, onko se joskus murtunut. (Ei ole.)

Kuten KuntoPlus-lehti asian ilmaisi: "löysä sisäreisi".

Ja siinä sitä on - selluliittiä!!! Ja raskausarpia! 666!!! ANTIKRISTUS! (Ei käynyt ilmi mustavalkoisesta kuvasta.)

Kroonisesti mustat silmänaluset ja silmäpussit ja pahamaineiset ihohuokoset
Minä haluan tietää teidän lempparikauneusvirheet! Mitä teillä on?

torstai 8. syyskuuta 2011

Tunnustuksia!

Hei, minun on myönnettävä, että oon ihan tosi huono näissä asioissa. Nimittäin blogien välisten tunnustusten vastaanottamisessa. Sanomattakin selvää, että sellainen kun napsahtaa kun sitä vähiten odottaa (=aina kun niin käy), ilahduttaa se mieltä kovasti paljon. Mutta aina se jotenkin hämmentää, enkä aina osaa toimia tarkoitetulla tavalla, ja sitten tulee sellainen olo, että loukkaa antajaa, koska on itse niin tökö muija, ettei saa tällaisia asioita aikaiseksi.

Vaan nyt minä saan! Nimittäin Jenna muisti minua tällaisella:

Idea olisi nyt vastata muutamaan kysymykseen, ja antaa sitten auringonpaisteen kiertää. No, katsotaan ensin niitä kysymyksiä:

Suosikkiväri: Vastaan tähän aina että sateenkaari, niin se on kompromissi, eikä kenellekään tule paha mieli. Aika suvaitsevaista.

Suosikkieläin: Kaikki maailman oravat!

Suosikkinumero: En oo ikinä oikein ymmärtäny tämmösiä kysymyksiä. Miten voi olla suosikkinumero? Jos multa kysytään, mitä vähemmän numeroita, sen parempi. Että varmaan nyt sitten 0?

Suosikkijuoma: Vesi. (...)

Facebook vai twitter: Höpönassukirja.

Intohimosi: Hyvä ruoka ja juoma!

Saada vai antaa lahja: Ehdottomasti antaa. Lahjan saaminen on aika usein jotenkin vaivaannuttavaa, vaikka lahja olisi miten mieluisa tahansa. Paitsi jos savuporoa saa, tai ulos viedään syömään, niin sitten jepajee!

Suosikkiviikonpäivä: Saturday night fever!

Suosikkikukka: Auringonkukka!

Suosikkikuvio: ...Kuvio? Enpä ole miettinyt, että minulla olisi suosikkikuviota. Tanssikuviot! Sulla on niin hiton hyvät muuvit, sä näytät tuliselle!

...Ja jo aiemmin kesällä Laura Lapsenkengistä antoi tällaisen tunnustuksen:

Tunnustuksen saajan kuuluu kertoa lempiväri, -ruoka ja -paikka, jossa haluaisi käydä.

Lempivärini tuli varmaan aiemmin selville.

Lempiruokaani on monipuoliset ja jopa jännittävät maut maailmalta. Tutustun mielelläni uusiin kulttuureihin niiden ruokien kautta, koska sieltä löytää paljon varastettavaa omaan jokapäiväiseen ruoanlaittoon tai erityisiin herkkuhetkiin. Iän myötä olen päässyt hyvin eroon ennakkoluuloistani (hei - en teininä suostunut syömään fetaa!) ja reissaamisen myötä minusta on kuoriutunut pieni (iso) pieni (iso) niin että pieni kulinaristi. Oli se sitten tulista linssivihannesmuhennosta Intiasta, sushia Japanista, parmankinkkua ja juustoa Espanjasta tai hitto soikoon poronkäristystä Suomen Lapista - toimii! (Tulipa muuten nälkä.)

Paikka, jossa haluaisin käydä on Nepali. Lapsena minulla oli joku käsittämätön fiksaatio vuorikiipeilyyn. Nepalin vuoristo on aina saanut aikaan sellaista tutinaa sisällä, että tuolla on joku juttu, mikä minun pitää käydä omin silmin näkemässä. Tästä syystä nukuin lapsena tuuletusikkuna kesät talvet ja kielsin jyrkästi vanhempia sulkemasta sitä (tai kävin avaamassa sen uudestaan, jos tahtoani ei toteltu) sillä halusin karaistaa itseäni kylmään vuoristoilmaan. Tänäkin päivänä nukun paremmin kylmässä. Tulee turvallinen olo.

Sitten, mitä lähtee kiertoon:

Lauralle Lapsenkengissä-blogiin haluan sujauttaa Sunshine awardin, koska sellaisia te Lotan kanssa olette, auringonpaisteita. Ja kaiken jälkeen tätä te ansaitsette roppakaupalla!

You have the sweetest blog sen sijaan osoitetaan Hengähdyksiä-blogille, joka radiohiljaisuudestaan huolimatta saa aina hyvän ja, no, makoisan olon. Luomusmoothieita Ruotsissa. Ei paha.

Hei, mulla on teille tosi kiva juttu kerrottavana, mutta nyt kello on 2:13 eikä yhtään esimerkiksi päiväsaikaan, joten joudun pitämään tiedon sisässäni huomiseen. Mutta hyviä hommia! Palataanpa!

tiistai 30. elokuuta 2011

Gud vad trevligt!

Kävin mutkan kuninkaan mailla viime viikon lopulla. Suihkaisin pidennetyksi viikonlopuksi katselemaan, miten Ruotsista rakkauden löytänyt isosiskoni pärjää rajan tuolla puolen.

Mitä voin sanoa Ruotsista näin viiden päivän kokemuksella? Rakastuin siihen ihan täysin. Vaikka suurin osa ajasta meni toipumiseen (yössä kohtaamani mieshenkilö oli kiinnostunut tietämään, miten suomalaiset naiset nauttivat alkoholia, ja minähän näytin...), teki Malmö minuun sellaisen vaikutuksen, ettei ihme, että hulttiosisko seniori on sinne niin hyvin kotioutunut. Samalla tajusin, että vaikka on tullut reissattua ihan kiitettävästi ympäri Eurooppaa ja vähän rajojen ylikin, on silti tuossa naapurissa tököttävä Ruotsi jäänyt ihan tuntemattomaksi. Täysin syyttä, sillä jo tuossa ajassa ehti nähdä vaikka ja mitä sellaista, että nyt tuntuu siltä, kuin olisi ollut pidemmälläkin reissulla.

Mistä erityisesti pidin?

1) Naapurissa sijaitseva Pildammsparken

Kuva: Karoliina Kemppainen
Tuolla kävimme perjantaiaamuna tempomassa reippaan lenkin: ensin 20 min hölkkää, sitten loppuun 4 x 30 sekuntia HIIT-tyylistä juoksua. Lopuksi viiden minuutin kävely kotiin, kylmä suihku ja aamupalaa. Lähtihän muuten päivä huikeasti käyntiin! Pildammsparkenissa asusti hanhia, joutsenia ja jopa kurkia tavallisten sorsien lisäksi (jotka olivat suomalaisiin sukulaisiinsa verrattuna valtavan isoja!) joten erilainen lenkkeily-ympäristö oli kaikin puolin voimaannuttava kokemus. Suosittelen ottamaan lenkkarit mukaan reissuun - ihan mahtavaa käydä lyhyelläkin lenkillä aivan uudessa ympäristössä!

2) Sushiravintola Hai

Lounashintaan sai sushia avokadolla, parsalla, ja... ehkä punasipulilla ja sellerillä? Oli ihan taivaallisen poikkeuksellisen hyvää joka tapauksessa!

3) Ruotsalaisten näkemys urheiluvälipaloista

Haha! Kyllä tuo minusta oli täyttä suklaata ja vohvelikeksiä, mutta kai siellä tiedetään paremmin! Itsensä huijaamista parhaimmillaan, ja pitihän minun ajan hermolla olevana Personal Trainerina tuollainen koemaistaa...

Ruotsissa oli muuten luomu-ajattelu ihan eri tasolla kuin meillä täällä. Kateudesta vihreänä tutkailin lähikauppojen hyllyiltä löytyviä luomu- ja lähiruokavaihtoehtoja. Myöskään meilläkin niin trendikkäät super foodit olivat vahvasti esillä tavallisissa supermarketeissa.

Hemmetti. Onhan meillä sentään 6-1! Lälläspyy!

tiistai 23. elokuuta 2011

Nähdä iso kuva ja kuolla

No, niin. Kävinpä sitten vaa'alla.
Kävinpä vaa'alla välteltyäni tuota komerossa vaanivaa perkelettä visusti aikalailla koko kesän.
Punnitsinpa itseni siitä huolimatta, että tiesin sen johtavan jonkinasteiseen hermoromahdukseen.

Taustatietoja: Tämän kesän aikana olen saanut ylläpidettyä liikkumista harvinaisen hyvin, elämäni kaikkiin muihin kesiin verrattuna. Tästä huolimatta olen imuttanut kaikkea mahdollista ja mahdotonta valtaisalla antaamuksella: syönyt syömästä päästyäni. Juhlinut arkea huomattavasti enemmän. (Arki=mikä tahansa muu aika, paitsi ei kesä.) Jos jotain on tehnyt mieli, sitä olen myös hankkinut. Jos jotain ei ole tehnyt mieli, mutta sitä on ollut tarjolla, olen sitä mättänyt kaikesta huolimatta.

Niinpä minut palautettiin kertaryskäisyllä tosiasioiden äärelle: vaikka liikkuisi aktiivisesti, eivät ne kilot pysy pois (saati lähde lätkimään), jos samalla syö kuin hevonen.

Todistusaineisto:

Keskivartalo heinäkuun alussa


Keskivartalo elokuun lopulla
Nytpä ei auta, kun käydä järein asein kesän aikana kertyneitä lölleröitä vastaan. Suurin huomio täytyy kiinnittää nyt ruokailuun. Ajattelin testata uudelleen joskus hyväksi kokemaani metodia, että kuuden jälkeen illalla ei tulisi syötyä kuin proteiineja. Myös höpöhöpöhiilihydraattien on lähdettävä. Siihen päälle sopivassa suhteessa punttia ja lenkkeilyä, niin eiköhän tässä ennen pitkää olla taas ruodussa.

Järkytyin tästä kokemuksesta kuitenkin sen verran, että kävin vetäisemässä tyhjällä vatsalla puolen tunnin intervallitreenin, vuorotellen kävelyä, hölkkää ja HIIT-tyyppistä henkensä edestä ryntäämistä. Kotona intouduin vielä testaamaan vuoden päivät hyllyssäni sopivaa hetkeä odottanutta deeveedeetä:

Kickbox: Core cross train
Viisikymmentä minuuttia älytöntä hikiheiluntaa niin, että varsinkin keski- ja alakroppa tunsivat tehneensä. Aikalailla Bodycombatiin verrattavissa olevaa mäiskintää oli tämä, ehkä teknisesti helpompaa mutta aivan varmasti vähintäänkin yhtä hikistä:


...itse asiassa harvoin kotijumpassa on tullut näin järkyttävä hiki. Viidenkymmenen minuutin aikana paloi 456 kilokaloria - ja varmaan olisi palannut enemmänkin, mutta aloin olla aika poikki, kun oli lenkkikin pohjalla. Kokonaiskestoa neljällä eri levyltä löytyvällä ohjelmalla on puolitoista tuntia, joten suosittelen lämpimästi tätä julkaisua kotijumpan ja bodycombatin ystäville.

Näin! Sitten rahkaa naamaan ja pyykkilaudan jälleennäkemistä odottelemaan!


maanantai 15. elokuuta 2011

Juokse sinä humma

Yllätin itseni viime viikolla tempaisemalla Kempeleen Z-maratonin yhteydessä kymmenen kilometrin lenkin. Yllätin kahdesta syystä: 1) En ole aiemmin juossut noin pitkää matkaa 2) Kesän aikana lenkkeily on ollut vähintäänkin säännöllisen epäsäännöllistä, hyvä jos kerran kahteen-kolmeen viikkoon. Vaan niinpä sitä mentiin, yhtään ajattelematta, tavoitteena päästä maaliin asti kävelemättä välillä. Aikaa saisi kulua vaikka kaksi tuntia, mutta puolitoista oli tavoite.

Olen moneen otteeseen täälläkin tullut maininneeksi, että minä en ole mikään hääppönen juoksija. Vielä puolitoista vuotta sitten pisin ikinä juoksemani matka oli lukiossa cooperin testin yhteydessä noin kaksi kilometriä. Aloitin lenkkeilyn puolivahingossa keväällä 2010, jonka jälkeen olen silloin tällöin käynyt hölköttelemässä lähinnä ylimääräisen energian purkamisen tai pään tyhjentämisen nimissä. Kolmen-neljän kilometrin lenkkejä pääsääntöisesti. Ei mitään kunnianhimoista.

Ja yhtäkkiä löydän itseni kilpailunumero rinnassa seisomassa lähtöviivan tuntumassa. Edessä kymmenen kilometriä. Hupsista, saatana.

Kokemus oli ehdottomasti kertakaikkisen hieno. Olin vähän yllättynyt kanssajuoksijoiden olemuksista: ei mitään intiaanipäähineitä tai Peppi Pitkätossun saparoita. Tänne tultiin juoksemaan ihan tosissaan. Mielikuvat Likkojen Lenkeistä ja Naisten Kympeistä karisivat jopa masentavissamäärin, mitä lähemmäs lähdön hetki tuli. Ei oltu siellä Kansasissa enää.

Vaikka viimeiset kaksi kilometriä saivat minut epäilemään valinneeni vahingossa kympin sijasta sen maratonilenkin, ja vaikka reitti oli sen verran maastoinen, että usko oli välillä loppua totaalisesti jalkojeni muuttuessa tunnottomiksi, tulipa tuota lopulta astuttua maaliviivan yli. Tasaisella, hyvällä hölkkävauhdilla loppuajaksi tuli lopulta tunti kaksikymmentä minuuttia, mihin voin kyllä olla tyytyväinen lähes olemattomalla harjoittelulla.

Siinä vaiheessa, kun pääsin lysähtämään nurmikolle (aivan taivaallisen makuisen) appelsiinilohkon ja osallistumisesta kertovan mitalin kanssa, olo oli yhtä aikaa tyhjä ja epätodellinen. Tulipa tempaistua. Tuosta vaan. Ensimmäistä kertaa kymppikilsanen. Ja mitali pääsee arvoiseensa seuraan lasivitriiniin, jossa ylhäisessä yksinäisyydessä odotteleekin jo pronssimitali, jonka ansaitsin ala-asteella koulujenvälisissä kuulantyönnöstä. (Ja onhan siellä myös kultamitali kevään 2011 jääkiekon MM-kisoista, mutta se on ihan eri tarina se. Ja tarinaan ei liity vodka jäillä, tussi, keltainen lasinaluspahvi ja viisi minuuttia peliaikaa jäljellä. Vaikka helposti toisin voisi luulla.)

Epätodellinen olo muuttui hetkeä myöhemmin liikuttuneisuudeksi. En lähtenyt tänne todistamaan mitään itselleni - sellaiseen ei ole tarvetta - vaan silkasta uteliaisuudesta. Mutta silti en voinut olla ajattelematta, että kaksi vuotta sitten aloitin elämätaparemontin lähes nollakunnolla. Antaakin olla, että tulin viimeisten joukossa maaliin. Kaksi vuotta sitten en olisi päässyt edes sängystä ylös ehtiäkseni aloitukseen. Pelkkä ajatus kymmenen kilometrin lenkistä olisi tuntunut melkeinpä samalta kuin maraton.

...Ja ensi viikonloppuna onkin sitten edessä Likkojen Lenkki Oulussa. Juuri kun luulin, että nyt saa hengähtää esimerkiksi loppuelämän, niin ei. Taas mennään.

Että jos joku teistä on suuntaamassa samalle polulle, niin tulkaa toki kaivamaan minut sitten sieltä ojasta, että maaliin mars, loso!

torstai 4. elokuuta 2011

Luomumsnams!

Olen jo pitemmän aikaa haikaillut Ouluun tunnelmallista pientä puotia, jossa voisi käydä hypistelemässä ja ihastelemassa lähiseudun luomutuotteita. Marketeista toki löytyy ihan hyvinkin tarjontaa, mutta marketit ovat kuitenkin aina marketteja. Vaadimme käsinkosketeltavuutta ja aidon tuotteen hullaannuttavaa tuoksua ja ihastuttavaa, persoonallista ulkonäköä!

Niinpä heitin pienen onnentanssin kuultuani, että Oulunsaloon avataan vielä tämän kesän aikana Luomu Pirtti, joka kuvauksen perusteella tuntui olevan vastaus kaikkiin pyyntöihini. Olen seurannut putiikin valmistumisprosessia Facebookin kautta, ja tänään oli se päivä, kun viritin punaisen peltihevosen tulille, ja karautin Oulunsaloon.

Ensinnäkin olin todella tyytyväinen siihen, miten helposti putiikki löytyi, vaikka Oulunsalo onkin minulle vierasta aluetta. Selkeät opasteet eivät jättäneet erehtymisen varaa edes tällaiselle blondille.

Lisäksi itse putiikki jopa ylitti varovaiset odotukseni:



Luomutuotteita läheltä ja kaukaa. Vihanneksia, teetä, jauhoja, suolaa, hyvyyksiä... ja oma henkilökohtainen suosikkini, eli...

...pienin kätösin paikan päällä kirnuvoihin ja luomujauhoon leivottu voisilmäpulla! Nappasin ensin yhden, mutta piti kääntyä vielä hakemaan neljä lisää kotiinviemisiksi. Muka uroksella ja huomenna tulevalle ystävälle, eli oikeasti piilotan aarteeni kaapin kätköihin, kunnes jään yksin, ja ahmin kaikki kerralla täysmaidon kanssa.

(Jännä juttu muuten, miten tuntuu siltä, että farkut ovat kutistuneet kesän aikana. Se on varmaan tuo aurinko, kun kitsahduttaa vaatteita? Oletteko huomanneet?)

(...Mutta henkilökohtaisesti minua kiinnostaa enemmän elämästä nauttiminen kuin missikisoihin osallistuminen, että pullaa poskeen nyt vaan, tytöt ja pojat!)

Taivaallisen kotipullan lisäksi mukaan tarttui kesäkurpitsa Lumijoelta, luomunuudeleita maapallon tuolta puolen ja luomumunia. Niin ja ihan mahtavan hyvää herukkamehua. Kuin pisteenä i:n päällä palvelu oli sellaista, että jäi tosi energinen ja iloinen olo vierailun jälkeen. Kaikin puolin ihana reissu siis!

Sen verran alkutekijöissään on kuulemma Luomu Pirtin toiminta, että valikoima tulee täydentymään vielä sellaisilla tuotteilla, jotka tulevat vielä lähempää - ja ovat varmasti vielä ihanampia.

Tämä ei ole maksettu mainos, vaan tämä on rehellistä hehkuttamista. Ihanaa, että Oulun kylkeen saatiin tällainen helmi. Nyt kaikki sankoin joukoin varmistamaan, että toimintaa riittää pitkälle tulevaisuuteen!

EDIT

Kappas, vierailuni oli tallentunut Luomu Pirtin Facebook-sivulle:

Luomu Pirtti Nyt se on todistettu!! Meillä kävi upea Personal Trainer, joka yhdenpullan syötyään osti 4 pullaa lisää ja kertoi, että pulla kuuluu tärkeänä osana ihmisen ravitsemukseen!! VAUDE!;D Traineri minun makuuni :D

torstai 28. heinäkuuta 2011

Lännen lonkkari ja idän ihmeet

Nyt on taas niitä hetkiä, kun koko ajan tapahtuu jotain loputtoman kiehtovaa ja ihanaa. Olin juuri viikon verran reissussa, jonka yhdeydessä rakas ystäväni tutustutti minut minulle vieraaseen ruokalajiin, sushiin nimittäin.

Olin aiemmin vältellyt kyseistä sapuskaa lähinnä kala-allergiani takia. Kävi kuitenkin ilmi, ettei tämä ollut hyvin varustellussa sushi-ravintolassa ongelma eikä mikään. Tarjolla oli laajan vegavalikoiman lisäksi muunmuassa kanaa mitä mielikuvituksekkaimmissa muodoissa.

Gyozaa, nigirisushia tofulla, kanalla ja munakkaalla, ja... nuita vartaita.
Ensikohtaamisen jälkeen olen ehtinyt tutustua myös Oulun sushi-skeneen. Tomo tarjosi myös ihan fiksut vaihtoehdot kala-allergisille, joten saan jatkaa uuden harrastukseni parissa myös kotikaupungissani.

...Ja jos en muuten, niin itse tekemällä!

Minulla on tapa innostua uusista asioista ns. nollasta sataan. Kun kerran joku osuu ja uppoaa, niin siitä sitten otetaan heti kaikki ilo irti. (No, mainittakoon esimerkkinä vaikka liikunnasta kiinnostuminen. Tässäpä sitä vuokraa maksellaan muita auttamalla...)

Niinpä reippaana tyttönä tempaisin tänään, ja pyörittelin omat sushit. Lystiä touhua oli se: kaikkia jänniä uusia elementtejä, joita ei ole ennemmin ehkä edes hoksannut käyttää. Eniten minut vei sushissa mennessään juuri se ajatus, että ruokailu ei ole vain harmaan massan mättämistä mahaan, vaan suoranainen tapahtuma, pysähtymisen paikka, mahdollisuus viettää rauhaisa hetki hyvässä seurassa ja esteettisen ruuan äärellä.

Ja aikaahan tuohon touhuun saikin varata. Muutaman tunnin läpsyttelyn jälkeen ruokapöydästäni löytyi tällaisia pötkylöitä:

Tonnikalachilimajoneesiavokadotäyte ja pekoni-muna-nigiri. Jes!
Rullailu tekee mestarin... kai?
Lopputulos taisi olla ihan onnistunut, kun riisiä riitti otsan lisäksi myös itse tuotteeseen? Mies tosin epäili kotiutuessaan löytävänsä riisit seinästä ja minut itkemässä keittiön lattialla. Vaan ei! Näin sitä vain selätettiin idän ikiaikaiset ihmeet! Eikä meinannut mennä hermo kuin ihan pariin otteeseen. Suurimman osan ajasta olin kuitenkin lapsenomaisen innostunut ja aidosti ihastunut aina, kun bambumaton sisuksista pötkähti ehjä tuubi alustalle. Uskomatonta! Miten minä tuon tein?

Sushi on kuitenkin yllättävän täyttävä ruokalaji. Söin rullia ehkä kolme tai neljä, kun iski seinä vastaan. Siihennähden... Tuntui, että tein ruokaa viisitoista tuntia, mutta ruokailu kesti kymmenen minuuttia...? No, lystiä ja hyvää joka tapauksessa, ja varmasti pienellä harjoittelulla ja tuotekehittelyllä saa valmistusajan pudotettua kymmeneen tuntiin! Hehe!

Toinen uusi villitys on sellaista lajia, että koen yhtäkkiä olevani 14-vuotias poika. Onneksi olen aina ollut täysin kykenemätön tuntemaan minkäänlaisia häpeän tunteita tekemisistäni, muuten tämä olisi saattanut jäädä kokeilematta. Uusin hurahduksen kohde kun nimittäin on...

Kowabunga, yo!
...Longboard! Kyseessä on hyvin pitkälti perinteistä rullalautailua muistuttava laji, paitsi että longboard eli lonkkari on suunniteltu ennen kaikkea pitkien matkojen taittamiseen, ei niinkään temppuiluun, kuten tavalliset rullalaudat.

Innostuin lajista kokeiltuani ystävän lautaa. Ensikosketuksella ei ollut kasvokontakti asfaltin kanssa kovin kaukana, mutta kun tasapaino löytyi ja alkoi muutenkin hoksata, mikä on homman nimi, niin niinhän sitä joutui itselleen moisen hankkimaan.

Ja tässä tulee vastaan syy, miksi häpeän tunteen puutteellisuus on oleellisessa osassa lonkkarin opettelun kanssa: ei ehkä ole maailman tavallisin näky, kun 24-vuotias nainen huoppuu kissakypärä päässänsä rullalaudan päällä kaupungin keskustassa. Ensimmäisen illan otin alkeita haltuun rauhallisesti kotikulmilla, mutta eilen kävin jo toimittamassa asiat kaupungilla lonkkarin kyydillä. Muutamaan otteeseen toki sattui pieniä huteja...

Game Over. Continue - Yes / No ?
Välillä uskollista ratsua sai olla hakemassa ojasta ja allikosta, mutta mitä itsepäisemmin laudan päällä keikkuu, sitä enemmän alkaa tuntea huikeita onnistumisen, vauhdin ja vapauden tunteita.

Niin ja, tunnin reissu kaupunkiin ja takaisin käräytti yli 600 kaloria, ja onhan tuo samalla mahdottoman hyvää tasapainoharjoitusta. Puhumattakaan siitä, miten viileältä näyttää, kanniskellessaan lautaa kaupungilla! (Tai voi kuvitella näyttävänsä. Heijastuksia kannattaa vältellä.)

Tästäkin innostuneena sanonpa taas: hittoako sitä kuluttaa aikaansa sellaisten lajien parissa, joissa käy vain suorittamisen paineesta. Unohtakaa ne ankeat ryhmäliikunnat, jos ette oikeasti niistä tykkää, ja kokeilkaa odottamattomia lajeja. Saatta löytyä vaikka ja mitä!

tiistai 19. heinäkuuta 2011

I get a kick out of you

Naistenlehdissä kirjoitellaan suhteellisen useasti siitä, kun liikunnasta ja laihduttamisesta tulee pakkomielle. Että varsinkin tämä teema pyörii varsinkin nuorten naisten ajatuksissa siinä määrin, että se alkaa rajoittaa muuta elämää. Ei esimerkiksi voida lähteä kavereiden kanssa ulos syömään, tai kaikki menot on suunniteltava jumppa-aikataulujen ympärille.

Toinen silloin tällöin tapetilla oleva asia on liikunnan epämiellyttävyys, kuin se olisi jokin välttämätön paha, jonka ainoana tarkoituksena on pakonomaisesti tavoitella sitä ihannekroppaa ja ylläpitää terveyttä ja suorituskykyä, että jaksaa tehdä töitä ja olla kunnon ihminen. Mutta kuitenkin tällainen alitajuinen pakko aiheuttaa vaan tarpeetonta lisästressiä, kun ei ikinä koe tekevänsä tarpeeksi, ja omasta mielestään ne housut aina vain puristavat ja kesäkuvissa makkara tursuaa muualtakin kuin suupielistä.

Sain ennen lohtua lukiessani artikkeleita naisista, jotka yksinkertaisesti vain inhosivat liikuntaa. Koin tulevani jotenkin hyväksytyksi: on ihan ok olla tekemättä mitään, se nyt ei vain ole kaikkien juttu.

En edelleenkään tarkalleen tiedä, mikä minuun iski, kun pari vuotta sitten lähdin tälle tielle. Havahduin kuitenkin pari viikkoa sitten salilla ihan käsittämättömään hyvänolon tunteeseen, kun olin saanut puserrettua sen kolmannen tiukan sarjan kunnialla, joskin naama punaisena huutaen loppuun asti. Kyseessä ei ollut tavallinen hyvästä suorituksesta syntynyt mielihyvän tunne, vaan suorastaan euforisen ravisteleva tuokio.

Koin tuon saman tunteen eräänä päivänä, kun lähdin lenkille katkaistakseni viikon mittaisen kesäfiilistelyn. Yhtäkkiä valtaisa mielihyvän aalto purskahti jostakin, kuin koko kroppa olisi täyttynyt halleluujaa huutavalla kihelmöinnillä. Kuin jokainen solu olisi liittynyt siihen ylistyskuoroon: kiitos, kun pidät meistä huolta! Mekin lupaamme pitää huolen sinusta!

Ymmärsin saavuttaneeni jonkinlaisen tasapainon omassa liikkumisessani. Se on lakannut olemasta pakollinen velvollisuus ja on sitävastoin muuttunut yhdeksi parhaista ystävistä. Minun ei tarvitse enää ajatella, olenko liikkunut tällä viikolla kaksi, kolme vai neljä kertaa, että pitääkö nyt pitää lepopäivä vai onko pakko lähteä vielä kerran lenkille, että suositusten mukainen kolme kertaa viikossa tulee täyteen.

Liikun silloin, kun se tuntuu hyvältä - yleensä kolmesta neljään kertaan viikossa - eikä se vaadi enempää ajattelua. Lenkkitossujen vetäiseminen jalkaan ei (pääsääntöisesti) vaadi itseruoskintaa, ja löydän itseni salilta ennen kuin itse edes tajuan sinne lähteneeni.

Ja silloinhan se on ihanteellista, kun halu liikkua tulee selkärangasta. Mutta sen opetteleminen vei aikansa, vaati yhden akuutin ylikunnon ja lukemattomasti riittämättömyydestä kumpuavia, katkeria kyyneleitä.

Oman kehon kuunteleminen ja sen opettelu on vähän kuin parisuhde. Kun toiseen alkaa tosissaan tutustua, sattuu väkisinkin yhteentörmäyksiä, varsinkin, jos on tottunut aina tekemään kaiken omilla ehdoillaan. Kuitenkin, kun asialle antaa aikaa ja kokeilee erilaisia lähestymistapoja ja välillä ottaa oikein kunnolla yhteen, alkaa ajan mittaan toisen vinkeet tuntea.

Tässä on vain se pieni yksityiskohta, että omasta kropasta ei kovin hepposin perustein oteta eroa. Että sitäkin suuremmalla syyllä kannattaa yrittää tulla toimeen!

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Neljän päivän itsetutkiskelu

Silloin tällöin sitä ihminen löytää itsensä syömästä sanojaan. Minulle kävi näin tällä viikolla, kun löysin itseni äkkiarvaamatta luontaistuotekaupan kassalta ojentamasta korttia, jolla maksoin mehupaastokuurin.

En tiedä, mistä moinen. Kokeilin paastoamista muutama vuosi sitten, mutta kun kolmantena aamuna en ensin päässyt sängystä ylös, ja kun lopulta pääsin, päättyi matka sänkyä vastapäätä olevan vaatekaapin oveen pää edellä, jäi kokeilu osaltani siihen.

Nyttemmin olen ollut sitä mieltä, että paastoaminen on vain turhaa itsensä kiusaamista, joka syö lihakset, ja jolla ei ole todellisia terveydellisiä vaikutuksia, ja on muutenkin ihan hölynpölyä. Että kyllähän kroppa itse itsensä puhdistaa, sitäpaitsi viehän paasto vain mennessään suoliston hyvätkin bakteerit. Ja siitä seuraava painonpudotus ei lähde sieltä, mistä laihtuessa painon olisi hyvä pudota - siis rasvasta. Että paino kyllä palaa entiselleen, kun ruokailua jatketaan vanhaan malliin.

...Ja niinpä sitä käveltiin kotiin kassit paastomehupulloista kilisten. Saattaisi helposti ihminen kysyä tässä vaiheessa, että miksi, oi miksi ihmeessä?

No, tarina meni jotakuinkin näin:

1. Päivä

Edellisenä iltana minulla oli ilo ja kunnia nauttia puoli litraa vettä, johon oli sekoitettu 30 grammaa glaubersuolaa. Ihan vertailun vuoksi: teelusikallisessa on noin viisi grammaa. Se liemi on jotain ihan käsittämättömän kuvottavaa, ja tiedoksi: makuelämys ei parane mustaherukkamehuun lantrattuna. Taisin tyhjentää tuoppia tunteroisen verran, nenästä kiinni pitäen, silmät vuotaen ja yökkäillen. Eli kaikin puolin miellyttävä kokemus oli se.

Suolaahan juodaan, jotta suolisto aloittaisi tyhjenemisen. Enempää ko. toimenpiteeseen puuttumatta, näinhän siinä kävi. Niinpä ensimmäisenä aamuna on jo melko tyhjä olo. Tästä se kuitenkin vasta alkaa: seuraavat neljä päivää erilaisia mehuja, kasvisliemikuutioita, molkosania ja... kahdesti päivässä suolihuuhtelua. Ei luulisi, että on luterilaisen ihmisen hommaa tällainen.

Päivä menee kuitenkin suhteellisen kivuttomasti. Käyn salilla ja rullaluistelemassa seitsemisen kilometriä. Olo on melko energinen, mitä nyt nälän tunne veti ajatuksia puoleensa koko ajan. En olekaan aiemmin huomannut, miten sitä ruokaa tursuaa joka tuutista!

2. Päivä

So far so good! "Ruokailut" ja muut toimenpiteet alkavat tulla rutiinilla, ja kroppa alkaa hyväksyä tilanteen. Alkaa tuntua pientä heikkoutta raajoissa, ja ajatus tökkii. Lisäksi nälän tunne alkaa olla aika ärsyttävä, mutta huomaan ihmeekseni sen laantuvan tehokkaasti puolella litralla kasvisliemikuutiota ja tomaattimehua. Mehut alkavat jopa maistua ihan hyviltä. Kaupassa käyminen ja puistossa porukalla ajan viettäminen on kuitenkin melko raastavaa henkisesti.

Olen jostain kuullut toisen päivän olevan se pahin, kun maha alkaa olla tyhjä, ja kuona-aineet pääsevät imeytymään verenkiertoon. Tämä puolestaan kuulemma aiheuttaa kuvotusta, heikotusta ja pyörrytystä. Ei mitään merkkejä tällaisesta, joten lippu korkealla kohti uutta päivää.

3. Päivä

Ihan järkyttävää paskaa. Voin aamulla tosi huonosti. Minua huimaa oikein tosissaan, ja joudunkin jatkuvasti ottamaan tukea seinistä ja pöydistä. Mies läpsyttelee kotiin pakastepizzan kanssa, jonka seurauksena minusta pääsee suoraa huutoa. Kuin eläimestä.

Makaan sängyssä iltapäivään asti. Kasvisliemen tuoksu tuntuu käsittämättömän kuvottavalta, koostumus tuntuu suussa sietämättömältä. Kuitenkin pakotettuani päivän satsit alas, saan voimaa ja lähden kaupungille. Olo tuntuu itse asiassa nyt paljon paremmalta, jopa energiseltä.

On kuuma päivä, joka saa olon tuntumaan höveliltä. Portaat ja ylämäet nostavan sykettä kovasti, jalat tuntuvat heikoilta. Jäätelökojun edessä ihmiset imuttavat sopivasti sulanutta jäätelöä kuin teinit toisiaan yläasteella. Haluan heittää kaikkien tötteröt maahan. Ja hyppiä niiden päällä.

Mieleni tekee jäätelöä, suklaata, pizzaa, grilliruokaa... Jopa sellaisia asioita, joita normaalisti ei edes tee mieli. Olen ihan järkyttävän pahalla päällä, pienet asiat käyvät tosi paljon hermoon, äänet käyvät korvaan, olen kaikin puolin rasittava ihminen ja avopuoliso.

4. Päivä

Autuus! Herätessä olo on tosi hyvä. Päivän mittaan toimenpiteet hoituvat jo vanhasta muistista, eikä mehujen maku enää aiheuta valtavia inhon tunteita. Eipä se olekaan itse asiassa hassumpi kaveri tuo suolihuuhtelu! Olen hyvällä tuulella, ja pienet asiat saavat minulle kauhean hyvän mielen. Ilahdun kaikesta kuulemastani ja lauleskelen mennessäni.

Muiden syöminen ei enää ihan kauheasti liikuta minua. Juon ihan tyytyväisenä vettä terassilla, muiden juhlistaessa kuumaa lauantaita pitkillä huurteisilla. Väsyn kuitenkin aikaisin, ja lähden kotiin lukemaan ja katsomaan elokuvia. Kamelin selkä on taittua yöllä, kun lähden hakemaan pientä juhlijaa kotiin, joka pyysi käyttämään grillillä ennen nukkumaanmenoa. Ilmoitan tulevani hakemaan vasta, kun grilliruoat on syöty. Aiheesta käydään lyhyt väittely tiukoin sanankääntein.

Paastoa on muutama tunti jäljellä. Olen aiemmin käynyt ostamassa Punnitse&Säästästä suklaalla kuorrutettuja manteleita. Olen ihan järkyttävän lähellä sortumista, mutta hoen mielissäni: "This! Is! SPARTA!" ...ja selviän houkutuksista. Vaikka vähän nuuhkinkin taivaalliselta tuoksuvia manteleita.

5. Päivä

Herään nauraen ja tuulettaen. Paasto on ohi! Saan siirtyä varovaisesti oikean ruoan syömiseen. Teen viimeisen kerran suolihuuhtelun (ei tule ikävä...) ja suuntaan kauppaan hakemaan tuoreita mansikoita.

Miten hyvältä kaikki tuoksuukaan kaupassa! Olen vältellyt niitä paikkoja viimeisten päivien aikana, ja voin vannoa, että haistan kaikki pienimmätkin vivahteet paksuimpienkin muovipakkausten läpi! Nektariinit tuoksuvat taivaalliselle! Heittelen korin täyteen kaikkea ihanaa: mansikoita, nektariineja, päärynöitä, tarvikkeet tofu-salaattiin...

Pääsen kotiin, jyrräytän mansikat tehosekoittimessa rahkan ja hunajan kanssa.

Poskelleni vierähtää onnen kyynel.

Mikään ei ole ikinä maistunut niin hyvälle. Jos olisin uskovainen nainen, kiittäisin luojaa.

...vaan taidanpa kiittää siitä huolimatta.

Ihan oikeasti. Thanks, buddy.

Lopputulos

Neljän päivän paaston aikana paino ei pudonnut merkittävästi, pikemminkin palasi niihin lukemiin, joissa se pyöri ennen juhannuksesta alkanutta törttöilyviikkoa. Mutta enpä minä tätä sen takia tehnytkään.

En edelleenkään tiedä, mikä se sysäys oli, mutta tällä hetkellä tunnen oloni ihan loputtoman kevyeksi ja hyväksi. Juotuani aamuisen mansikkasmoothien tunsin oikeasti jotain ihan käsittämätöntä kiitollisuutta, onnellisuutta ja keveyttä, kuin kaikki osakseni annettu paino olisi kerralla nostettu pois harteilta ja sydämestä.

Ennen kaikkea tämä oli siis henkinen matka. Neljän päivän aikana huomasi itsestään paljon asioita, ennen kaikkea syömisestä: miten sitä koko ajan oli alitajuisesti nappaamassa jostain jotain. Banaani tuosta pöydältä, yksi suklaapala kaapista, tai sitä nyt voi yhden huurteisen juoda...

Ei sillä, etteikö kesällä näin saisi - ja jopa pitäisi - tehdä, mutta silti minulla on tällä hetkellä jopa zeniläinen olo. Kaikkina niinä kurjuuden hetkinä kävin aika syvällä itsessäni, enkä tarkoita, että pelkästään ruokailuun liittyvissä asioissa. Kävin läpi elämääni ja valintojani milloin missäkin vaiheissa. Kun oli aikaa ajatella, ja kaikenlainen ajattelu oli pois syömisen ajattelusta.

Sen mansikkasmoothien jälkeinen olo oli sellainen, että se kuittasi koko neljän päivän kärsimyksen. Voisin jopa kuvailla, että euforinen.

Ja nyt on sellainen olo, että jos olisin lopettanut toisen tai kolmannen päivän aikana heikon hetken tullen, olisin melko varmasti juossut lähimpään mihin tahansa, mistä saa epäterveellisintä mitä tahansa. Neljännen päivän kohdalla se olo poistui, ja nyt minulla ei kävisi mielessäkään romuttaa tätä leijuvaa olotilaa jollain älyttömällä pläjäyksellä.

Viime kertaan verrattuna luulen, että suurin ero onnistumisen ja epäonnistumisen välillä on lähtökohta. Pari vuotta sitten olin huomattavasti huonommalla hapella, huonossa kunnossa ja syönyt jo pitkän aikaa mitä sattuu. Johtuiko se sitten siitä vereen päässeiden kuona-aineiden määrästä, yleisestä huonosta kunnosta tai itsekurin puutteesta, mutta tämä kerta oli siihen verrattuna lasten leikkiä.

Jään miettimään, tulevatko ruokailutottumukseni tämän seurauksena ottamaan jonkinlaisia uusia suuntia. Tällä hetkellä ravitsemus kiinnostaa minua taas ehkä enemmän kuin aikoihin, sillä kun selvästi on aivan arvaamattoman suuri merkitys siihen, miten voimme tavallisessa arjessa.

Suosittelenko tätä kokemusta muille? Ehdottomasti, mutta ennen kaikkea henkisenä matkana itseensä, aikana miettiä sitä omaa napaansa. Kuitenkin suosittelen miettimään olosuhteita: millainen elämäsi on ollut ennen paaston aloittamista, sanotaanpa vaikka, viimeiset puoli vuotta? Olisiko kuitenkin helpompi ensin aloittaa lempeämmillä keinoilla, kuten ruokavalion tarkkailulla ja kevyen liikunnan aloittamisella? Tämä ei missään tapauksessa ole keino luoda pysyviä muutoksia painossa, mutta kuten sanottua, ehdottomasti se on oppimisen paikka.

Toinen asia, mistä on hyvä sanoa: miettikää, missä seurassa liikutte, kun paastoatte. Jos olette kuten minä, eli lähes selkärangattomia nilviäisiä, voi kesäpäiväinen puistopiknik olla ihan silkkaa kidutusta. Tähän vaikuttaa varmasti myös vuodenaika, ja tästä viisastuneena voinkin harkita seuraavan kerran paastoavani syksyllä tai talvella, kun saa hyvällä omatunnolla kyyhöttää omassa luolassaan, lyhdyt sammutettuina ja verhot tiukasti yhteen vedettyinä.

Paino mitä ilmeisimmin palaa parin seuraavan viikon aikana, mutta sitä odotellessa aion ammentaa mahdollisimman paljon tästä olosta... ja tästä vastustamattoman pehmeäksi muuttuneesta ihosta! Apua, miten ihanaa!

-Anna

P.s. Kyseessä oli siis Vogelin Mehupaastokuuri. Paastoamisesta kiinnostuneita suosittelen vilkaisemaan Jussi Riekin kirjoitusta aiheesta. Sieltä vähän tiukempaa faktaa.

perjantai 27. toukokuuta 2011

Joukkoharhaa

Katselin tuossa taannoin televiissiovastaanottimesta jotain ohjelmaa, jossa tarinan sankari, häihin valmistautuva nainen, oli lihonut ulos etukäteen valitusta hääpuvustaan. Ohjelmassa nainen sai tuekseen Personal Trainerin ja ravitsemusneuvojan, jotta puku sujahtaisi päälle tuona suurena päivänä.

Olen aina pitänyt muodonmuutosohjelmista, joten jäin tätäkin seuraamaan mielenkiinnolla. Vaan mitä pitemmälle jakso eteni, sitä enemmän epäilykseni heräsivät. Jakson nainen oli liikuntaa aiemmin harrastamaton, joskin normaalipainoinen tavallinen nainen, joka laitettiin hyppimään ja punnertamaan useita tunteja päivässä. Ravintopuolella päivittäinen energiamäärä laskettiin alle tuhannenviidensadan. Tuntui epäilyttävältä toiminnalta.

Viimeinen niitti tuli kuitenkin loppuhuipennuksessa, jossa Personal Trainerina toimiva mies haastoi pariskunnan ottamaan mittaa toisistaan juoksemalla kahdeksan kilometrin matkan vaativassa maastossa ylämäkeen. Kumpi ensin kukkulan laella, voittaa kisan.

...Siis...

...Kahdeksan kilometriä? Ylämäkeen? Metsäisessä maastossa?

...

Minä en ole ikinä ollut mikään erityisen hyvä juoksija. Olen vuoden säännöllisen epäsäännöllisen harjoittelun jälkeen siinä pisteessä, että olen juossut tasamaalla yhteen soittoon sen kahdeksan kilometriä, missä vaiheessa alkoi sattua polviin ja keskeytin. Tämä vuoden harjoittelun tuloksena, ja kohtalaisella pohjakunnolla.

Ja nämä laitetaan juoksemaan kahdentoista viikon harjoittelun jälkeen kahdeksan kilometriä kukkulan laelle? Eikä siellä kukkulan huipulla edes odottanut helikopteri?

Hetkinen, hetkinen. Joku tässä nyt ei voi pitää paikkaansa.

Ja niinhän siinä kävi, että kun pariskunta lopulta pääsi kukkulan laelle, oli tilanne sellainen, että miehen harmaa t-paita ei ollut edes hikinen. Pariskunta huohotti juuri ja juuri, mutta keräsi itsensä nopeasti tuuletuksiin ja onnitteluhalauksiin.

Kun minusta vähän tuntuu, että vaikka itse Usain Bolt tempaisisi tuollaisen lenkin, saattaisi tuo näkyä muutamana hikipisarana paidankauluksessa. Niin ei, tälle teräspariskunnalle ei tullut edes hiki.

Otin tästä tapani mukaan jotenkin ihan valtavasti kierroksia. Ei riitä, että meille luodaan paineita epärealististen odotusten mukaisesti joka tuutissa - minne silmänsä kääntää, on siellä joku kaunis, Photoshopattu ihminen kertomassa, että näillä kengillä kun kävelet, niin tiukka takamus tulee. Ja hammasrivit oikenevat ja rinnat pullahtavat paidasta ulos ja vatsalihasten ääriviivat voi helposti piirtää sormella.

Niin ei! Ei riitä! Huonoa omatuntoa täytyy vielä ottaa omasta passiivisuudestaan tai liikunnan matalatehoisuudesta tai lyhytkestoisuudesta. Kun ei edes oksenna verta aina, kun kotiin tulee - kun nyt kerran puolessa vuodessa on lähtenyt lenkille.

Eniten minua huolestuttaa tässä juuri ne kohderyhmät, joille kevyesti aloittaminen ja pitkäjänteinen, tavoitteellinen liikunta ja ruokavalio olisi kaikki kaikessa motivaation säilyttämiseksi ja tulosten synnyttämiseksi turvallisin mutta tehokkain keinoin. Niin nyt joku pohjakuntoinen teini - tai miksei aikuinenkin - voimaantuu tällaisesta ohjelmasta ja lähtee reikäpäänä pinkomaan tunturia ylös, että nyt poka, nyt laihdutetaan!

Kiitokseksi tästä jää parhaassa tapauksessa revähtymä, ylirasitus, pitkäkestoinen flunssa tai silmitön taas yhdestä epäonnistumisesta syntynyt häpeä. Siinä Suurin Pudottaja-ohjelmassakin 150-kiloiset sedät ja tädit vetävät toisiaan valjaissa soisessa maastossa ylämäkeen. Miksi minä en näin vaatimattomasta taakasta selvinnyt? Ja lenkkarit poltetaan roviolla juhannuksen tullen. Että liikunta ei ole yhtään mun juttu, mulla on tosi huono kunto, sitä paitsi oon paljon onnellisempi näin pyöreänä.

Aaa!

Taidanpa tästä mennä iskemään pääni pöydänkulmaan, kun alkoi taas harmittaa tämä kaheli maailma niin paljon.

-Annapurna

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Vuosi nuoruudestani

Huomenna olen ollut medianomi vuoden päivät. Ihan hullua, miten nopeasti meni yksi vuosi elämästä, vaikka toisaalta yhteen vuoteen on mahtunut koko elämä.

Tuntuu, että olen vuodessa muuttunut enemmän, kuin viimeisen viiden vuoden aikana. Olen saanut huimasti lisää itseluottamusta samalla, kun olen tutustunut itseeni, ja tehnyt jonkinlaisen sovinnon itseni kanssa. Enää ei ole niin paha olla. Kai se liittyy osaltansa myös aikuistumiseen, mutta varmasti myös siihen, että ehkä ensimmäistä kertaa ikinä tiedän, mitä haluan elämältäni ihan oikeasti - mikä haluan olla isona - ja olen alkanut tehdä lujasti töitä sen eteen. Enää ei ole sellainen tuuliajolla-olo. Että katsotaan, mitä tästä tulee.

Kaikki alkoi tästä:


Kuka olisi arvannut, että syyskuussa 2009, kun sovitin puolihuumorilla yo-mekkoani, vedin samalla suuntaviivat ehkä loppuelämälleni? Tuosta alkanut laihdutusvimma, kun halusin valmistujaisissani mahtua tuohon mekkoon, käänsi aivan uuden sivun elämässäni. Sivuja on kääntynyt nyt aika monta lisää, ja olen siinä pisteessä, että olen ollut hyvällä menestyksellä töissä kuntosalilla puoli vuotta, ja perustanut kuukausi sitten oman Personal Trainer-palveluita tarjoavan firman. Ja se on lähtenyt käyntiin ihan älyttömän hyvin. Ja syksyllä muutan Espanjaan syventämään osaamistani urheiluhieronnan merkeissä.

Kaikki tämä siitä, että päätin eräänä päivänä sovittaa tuota mekkoa.

Vau.

Niin, no. Sovitinpa tuota mekkoa tänään ensimmäisen kerran viime kesän jälkeen. Tältä se näytti:

Toisinaan olen niin älyttömän kiitollinen tästä kaikesta, mitä vuoden aikana on tapahtunut, että melkein itkettää. Olen viettänyt suuren osan teini-ikääni tuntien syyllisyyttä tai jollain tapaa huonoa oloa siitä, mikä ja kuka minä olen. Siksipä sanon nyt aivan suoraan sydämestäni, koska minulla on siihen oikeus:

On todella siistiä olla minä.

-Annapurna

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Kotijumppaa!

Erehdyin tässä hiljattain hankkimaan kuukauden jäsenyyden erääseen oululaiseen kuntokeskukseen. Silloin tällöin minut valtaa jumppahepuli, että nyt pitäisi päästä ryhmässä liikkumaan ja hikoilemaan. Vaikka oikein hyvin tiedän päättäneeni inhota kaikenlaista ryhmäliikuntaa siitä asti, kun kävin Kemin naisvoimistelijoiden aerobiceissä ja reisi-vatsa-pakarajumpissa joskus 1900-luvun lopulla.

No, noin 16-vuotiaana aloitin kuntonyrkkeilyn. Siitä pidin paljon. Vetäjänä toimi entinen raskaan sarjan Suomenmestari - järkälemäinen, kaksimetrinen, satakilonen mutta hyväsydäminen mies, joka oli työssään ihan älyttömän hyvä ja kannustava, vaikka olin narukätinen teini. Hän opetti minut lyömään sillä tavalla, että tänä päivänäkin lähtee niin että läsähtää.

No, kun Kai lopetti ohjaamisen, siirryin erään kuntokeskuksen jäseneksi vuonna 2006. Siellä tutustuin Les Mills-jumppiin, ja ikävääni nyrkkeilyä kohtaan lievittivät BodyCombat-tunnit.

Mutta niinhän siinä kävi, että ryhmäliikunnat alkoivat taas ärsyttää pitemmän päälle. Se siis jäi.

Vuoden päästä asuin Oulussa, ja hankkiuduin erään kuntokeskuksen jäseneksi. Puolessa vuodessa se alkoi ärsyttää.

Ja nyt olen taas siinä tilanteessa, että toukokuun ajan on jäsenyys jumpille. Kävin eilen pitkästä aikaa BodyCombatissa. Hauska sattuma, että kun minä kerran vuodessa käyn Combatissa, on siellä aina meneillään ohjelmien välinen sekoitelma vanhoja trackeja, jotka muistan edelleen ulkoa. Mutta silti, kyllä: ryhmäliikunta ärsyttää minua edelleen. En osaa sanoa, mikä se tarkalleenottaen on; omaksun liikkeet melko nopeasti, en pyöri väärään suuntaan ja musiikkikin on ihan ok. Mutta paljon mieluummin ähisen itsekseni puntilla, tai vaihtoehtoisesti...

...Jumppaan kotona.

Minulla alkaa olla ihan mittava kotijumppakirjasto, joten nytpä otan asiakseni arvostella niitä tänne silloin tällöin yksitellen, että muutkin ryhmäliikunnassa kelloa anovasti tuijottelevat voivat harkita helpotuksen hankkimista.

Tänään arvostelussa on hetken mielijohteeesta tilattu Billy Blanks Celebrity fit-dvd.


Minulla oli tästä omat epäilykseni - ulkomuoto vaikutti jotakuinkin tököltä - mutta trailerista kävi ilmi, että treeni yhdistelee lyöntejä ja potkuja aerobiseen liikuntaan. Kuinkas muutenkaan.

Muhittuaan hyllyssäni puolisen vuotta, päätin maanantaina vihdoin koeajaa ohjelman. Takakannessa luvattiin ohjelman kestävän tunteroisen (1h 6min), kun itse asiassa se kestikin 45 minuuttia. Ilmeisesti kestoon oli lisätty myös ekstrat.

No, itse ohjelmasta. Hommia tehtiin aika nopealla tahdilla, mistä syystä ensimmäisellä kerralla oli vähän vaikea pysyä mukana. Tästä tulikin mieleen, että en suosittelisi ohjelmaa sellaiselle, joka ei eläessään ole potkinut tai lyönyt. Voisi kuvitella, että vauhdissa polvet ja nilkat ovat vaaravyöhykkeellä. Toki levyltä löytyy erillinen "learn the moves"-osio, mutta silti. Itse liikkeet eivät olleen erityisen haastavia, mutta suosittelisin jonkinlaista perehtymistä etukäteen.

Syke ei päässyt nousemaan kovin korkealle, kun välillä jäin vain tuijottelemaan, että ai häh. Sykemittarin mukaan keskisykkeeni oli 127 bpm, maksimin ollessa 149. Kaloreita paloi 333 kcal.

Musiikit olivat kammottavat, ja taustajumppaajat paikoin jopa pelottavia. Supertimmit ihmiset laskivat toistoja ja tahtia koko harjoituksen ajan monotonisesti ja jopa hypnoottisen kuuloisesti, tyyliin "one, two! Three, four!" ja sarjojen päätteeksi erityisesti yksi naisista saattoi välillä kiljahtaa tai karjahtaa melko primitiivisen kuuloisesti. Tästä syntyi pieniä myötähäpeän tunteita.

Itse Billy oli kuitenkin vetäjänä motivoiva, kannusti kotijumppaajia henkilökohtaisen tuntoisesti, vaikka välillä koko show tuntui vähän teennäiseltä ja jopa nololta.

Johtopäätös: alhaisten sykkeiden vuoksi ohjelma sopii ihan kivasti välipäivätreeniksi ja rasvanpolttoon. Toisaalta on ihan kiva, ettei kaikissa jumpissa syke nouse heti pilviin, että saadaan vähän vaihtelua sykealueiden välille.

Jos noloudesta ja teennäisyydestä (ja karjuvasta naisesta) pääsee yli, ja jos potkut ja lyönnit ovat edes jotenkuten hallussa, on tässä ihan kelpo kotijumppa niille päiville, kun jotain pitäisi tehdä, mutta voimat ovat vähissä.

-Annapurna

torstai 28. huhtikuuta 2011

Voimaannutusta

Minä olen aina ollut voimalauseiden ja voimaannuttavan musiikin tai elokuvien tai minkä tahansa ystävä. Sellaisten asioiden, joiden edessä tulee rajattoman voimakas, jopa uhmakas olo. Että minähän pärjään, hitto soikoon. Minä vastaan itse omasta elämästäni, menestyksestäni ja onnestani. On vain ja ainoastaan minusta itsestäni kiinni, miten minä pyörittelen tämän ainokaisen elämän kortteja. Myös silloin, kun elämän käsi on sinun korttejasi parempi.

No älähän mitään! Niitä tilanteita varten meillä on ollut aikojensa suuria mieliä, jotka kannustavat kompuroimaan kivikossa kohti majakkaa.

Yksi tällainen voimahahmo minulla on aina ollut Nelson Mandela. Olen jostain syystä tuntenut vetoa häneen jo varhaisista vuosista asti. Sellaisina hetkinä, kun ei aina aivan ole varma, mitä tästä mistään tulee, palaan tämän pätkän äärelle:

Syvin pelkomme ei ole että olemme riittämättömiä. Syvin pelkomme on, että olemme mittaamattoman voimakkaita. Meitä pelottaa oma valomme, ei oma pimeytemme. Kysymme itseltämme, kuka minä olen olemaan loistava, suurenmoinen, lahjakas ja ihmeellinen?

Itse asiassa, miksi et olisi sitä? Olet Jumalan lapsi. Se että leikit pientä ei palvele maailmaa. Ei ole millään tapaa valistunutta kutistua että muut ihmiset eivät tuntisi oloaan epävarmaksi lähelläsi. Me synnymme ilmentämään Jumalan loistoa joka on sisällämme. Se ei ole vain joissain meistä. Se on kaikisssa. Ja kun annamme oman valomme loistaa, annamme tiedostamattamme muille ihmisille luvan tehdä samoin. Kun vapaudumme omasta pelostamme, läsnäolomme automaattisesti vapauttaa muita.
-Nelson Mandela, 1994

Oi, kun oppisi itsekin lopettamaan sisäiset mantransa siitä, mihin pystyy ja mihin ei pysty. Varsinkin nyt toiminimen perustamisen myötä olen käynyt välillä melko syvälläkin itsessäni. Jotain kiukuttelua sieltä uumenista välillä kuuluu. Kuinka paljon sitä kieltää itseltänsä vain siinä uskossa, ettei pysty, kykene tai osaa? Kuinka paljon siitä on vain epäonnistumisen pelkoa?

Olen puhunut tästä täällä ennenkin, mutta eilen tämä asia nousi taas pintaan kun puhuin asiasta asiakkaan kanssa, joka oli huomannut itsessään tällaisia piirteitä.

Olisipa hupaisa testata henkilökohtaisesti vaikka tuota matematiikkapäätä. Jos on lukion lyhyen matematiikan keskiarvo 5,6 (pyöristyi kutoseen! Jes) on aika vakuuttunut olevansa maailman huonoin laskija. Jos joku kysyy yksinkertaistakaan laskusuoritusta, niin heti menee pää sumuu. "Joo älä multa kysy, en osaa matikkaa ihan yhtään."

Siinäpä taas pähkinää. Tutkailla omia rajojaan itse kukin.

-Annapurna

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Nyt sitä saa, nyt sitä saa!

Ooo! Tässä pikkutunneilla, kun tunnetusti pitäisi olla nukkumassa, innostuin ja tempaisin firmalleni nettisivut pystyyn. Koska olen tosi käsi näissä hommissa, laitoin sen blogimuotoon.

Tänne siis kaikki kansa hommia tutkailemaan!

Käykäähän tykkäämässä myös Facebookissa!



En kyllä yhtään tiedä, toimiiko tuo linkki. Nähtäväksi jää!

-Annapurna (hulluna innoissaan!)

torstai 21. huhtikuuta 2011

Itsensä huijaamisen jalo taito

Noniin mussukat, se olisi taas yksi mässäilyn juhla käsillä. Pakko myöntää, että pidän näistä perinteistä, joiden juuret johtavat kauas menneisyyteen, aikoihin, jolloin nähtiin nälkää ja ylensyöminen oli vain rikkaiden etuoikeus. Paitsi pari kertaa vuodessa. Nykyään täällä yltäkylläisyyden paratiisissa ollaan saatu tehdä, kuten uskonnoille valitettavan usein, että blokataan päältä ne mielen ja uskon lujuutta testaavat asiat, ja otetaan vain ne hyvät käyttöön. Paasto ja kärsimys blaablaablaa, paahtopaistit pöytään ja pikkuposket täyteen herkkuja! (En käytä tässä mitään kulunutta pikkutuhmaa sanaleikkiä, joihin liittyvät munat ja suut. Aika kypsää, hei.)

Minulle pääsiäinen tarkoittaa neljän päivän lomaa ja ähkyä. Nytkin piti käydä heti aamusta rynnimässä eläkeläisten kanssa kilpaa viimeiset lampaanpaistit ja penkoa rikki puristeltujen suklaamunien seasta viimeiset ehjät, eihän se muuten ole pääsiäinen eikä mikään.

Valitettavasti pääsiäinen osui kuitenkin todella kiusalliseen vuodenaikaan. Kas, kun minulla on kiristelykausi meneillään! Tiedän, että pyhät ja juhlat ovat asia erikseen, mutta en millään haluaisi pilata hyvää alkua sortumalla nyt jäätävään herkuttelukierteeseen. Arki koittaa taas, ja sokeripöhön katkaiseminen on aina omanlaisensa juttu.

Niinpä tuon tänä vuonna juhlaani sen verran pyhyyttä, että annan pyhän lupauksen: yritän välttää ylenpalttista mässäilyä. Ruokavalioon kuuluu suklaamuna tai pari, mutta ei kennollista.

Mutta kas! Tässä piilee kiro!

Nimittäin itsensä huijaaminen on sellainen taito, jossa itse ainakin olen kunnostautunut. Tässäpä lista tyypillisimmistä koijauksista, joihin on hyvä itse kenenkin kiinnittää huomiota tulevien päivien aikana:

1. Mä otan vaan ihan vähän.
- Onko tuttua? Pieni pala kakkua, vain puolikas suklaamuna, pieni kipollinen pashaa. Kun astiat on tyhjennetty ja puhtaiksi nuoltu, närpitään vähän lisää. Tuo roikkuva reuna tuosta. Nuo kermat tuosta ottimesta. Jos nyt vielä vähän. Pikkupala vielä... Ja oho, saattaapa käydä niin, että lopulta tuli napattua enemmän, kuin olisi ottanut, jos alunperin olisi mittaillut annoksensa oikein.

Ratkaisuksi ehdotan, että ottakaa nyt sitten kunnon palanen. Ei puolikasta kakkua, mutta ei myöskään sellaista, että ottimet juuri ja juuri likaantuvat. Jos kerran on mäskättävä, niin ole sentään rehellinen itsellesi!

2. Mä kävin nyt vähän kävelemässä, niin nyt saan taas syödä!
- Roskien viemistä ulos ei lasketa lenkkeilyksi. Ajattele se toisin päin: sait katkaistua ahmimiskierteen pienellä kävelyllä. Mitä, jos et heti kumoaisi sen mahdollisia vaikutuksia?

3. Tiedostamaton musta aukko
- Pari raetta tuossa, suklaamuna tässä, ruanlaiton yhteydessä pashan jämät, eikä sitä lasketa, jos nuolee taikinanjämät kulhosta. Niin, hirveän suuri osa meistä (itse ainakaan) ei aina edes tajua syöneensä. Käsi käy ja leuat jauhavat, mutta pää ei tajua, että nyt tapahtuu herkuttelu. Tästä kertyy yllättävästi lisäkaloreita - sellaisia, joita ei edes tajua.

Kun herkuttelet, tee se tietoisesti. Tämä liittyy vahvasti tuohon itsensä huijaamiseen. "Ei sitä lasketa, kun söin samalla, kun silitin!" No, valitettavasti lasketaan. Lisäksi puolihuolimatta syömisessä tulee myös syötyä normaalia isompia satseja. Kun herkuttelet, tee se ajatuksen kanssa. Istu alas, määrittele herkuteltava määrä etukäteen, ja anna mennä. Itse olen nyt parina iltana sallinut itselleni kaksi kappaletta käsintehtyjä suklaita samalla, kun kömmin illalla sänkyyn kirjan kanssa. Kun nautiskelu tapahtuu hitaasti ja tiedostaen, on siitä saatu tyydytyskin huomattavasti suurempi. Ja kahden karkin jälkeen jo huomaa, ettei enempää tekisikään mieli, kun siihen käyttää aikaa. Toinen vaihtoehto on vetäistä yhdeltä istumalta koko levy ilman järjen häivää, ja kymmenen minuutin päästä, kun suklaasta ovat jäljellä kääreet, todeta, ettei oikeastaan tee edes mieli suklaata.

4. Kun mä söin eilen vähemmän, niin nyt mä saan syödä enemmän!
- Ai häh?

Näin! Kauheasti on meillä taipumusta selitellä ja parhaiksi käännellä mäskäilyjämme. Minkäslaisia huijauksia lukijat olette huomanneet harrastavanne?

Tämän sanottuani taidan lähteä katsomaan, miten saisin perusteltua itselleni jätti-Kinderin riisumisen kuoristaan...

Ihanan ähkyisää pääsiäistä, ja helppoa paluuta ruotuun tiistaina!

-Annapurna