tiistai 22. helmikuuta 2011

Avautuminen

Nytpä on sellainen homma, että pitää päästää vähän höyryjä pihalle.

Erityisinnostajana tähän toimi viikonloppuna käyty ravitsemuskoulutus, joka antoi hirveästi inspiraatiota ja ajattelemisen aihetta.

Kyseessä oli Trainer4You-Personal Trainer-putken osakoulutus, jossa puhuttiin oikeanlaisesta ravitsemuksesta erilaisissa tilanteissa. Kaikenkaikkiaan viikonloppu oli antoisa ja sen myötä koen saaneeni varmuutta koko tämän elimistö-systeemin toimimisesta, mutta muutama asia jäi todella ikävästi painamaan ikeneen.

Minua raivostuttaa ja turhauttaa se tosiasia, että virallinen ravitsemusoppi suosittelee edelleen light-tuotteiden käyttämistä, kun moneen otteeseen on näytetty, ettei niillä ole todistettua etua oikein mihinkään. Ostin koemielessä purkillisen jotain kammottavaa light-sotkua, josta jäi koko päiväksi todella ellottava olo kroppaan, mutta varsinkin kielenpäällä velloi sellainen aavistus makeutusaineesta. Kyllä minä mieluummin ylipainon, sydänkohtauksen tai vaikka maailmanlopun uhalla vedän kymmenprosenttista jugurttia omilla marjoilla ja hunajalla, kuin rankaisen kehoani teollisuusjätteellä. Ihan kamalaa.

Erityisesti ärsyttää tämä teesi, että kaikki lisäaineet ovat tutkittuja ja turvalliseksi todettuja. Millaisissa olosuhteissa tutkimukset on tehty? Miksi silti aina silloin tällöin joku vedetään pois markkinoilta? Jos kerran vähähiilihydraattista ruokavaliota vastaan kamppaillaan sanomalla, ettei sen pitkäaikaisvaikutuksista ole vielä tietoa, niin mitenkäs sitten lisäaineet? En muista lukeneeni jo antiikin roomalaisista, jotka poistivat ruoastansa rasvan ja korvasivat sen sokereilla. Ja jos tietyn tuotteen lisäainemäärät olisivatkin niinsanotun turvallisen rajoissa, niin entäs sitten, jos joku vetelee niitä tuotteita koko valveillaoloaikansa, eikä kyseessä ole enää yksittäinen valinta?

Ja sitten terveydestänsä huolestuneelle "hipille" sanotaan vähättelevään sävyyn, että hei, ilman lisäaineita me kuoltaisiin, kun tuotteet pilaantuisivat. Sitäpaitsi myös esimerkiksi puolukasta on eristettävissä tiettyjä ruokateollisuudessakin käytettäviä lisäaineita.

Kun ei nähdä metsää puilta! En minä ole niinkään huolissani E300 askorbiinihapon eli c-vitamiinin lisäämisestä johonkin tuotteeseen, vaan koko siitä ilmiöstä, että pitää olla kielipäätä ymmärtääkseen, mitä esimerkiksi 100% täysjyväruisleipä itse asiassa sisältää. Tai että esimerkiksi natriumglutamaatin ensisijainen ongelma ei ole sen lisäaineus, vaan se, että sitä sisältävä tuote on todellisuudessa niin pitkälle käsiteltyä teollista kuraa, harmaata kudosjätettä, ettei sitä voisi syödä ilman lisäaineita!

Hitto, että ärsyttää!

-Annapurna

EDIT:

Oho, sattumalta tuli saman tien tämän päivityksen jälkeen tällaiset linkit vastaan:

Uusi Suomi-artikkeli aiheesta

ja

Artikkeli A-tuubissa

ja

Näiden taustalla on näköjään eilinen Silminnäkijä-ohjelma. Itseltäni meni ohi, joten alanpa heti tutustua aiheeseen. Varmasti katsomisen arvoinen.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Kun mä mokaan kuitenkin

Mikä hitto se on meissä suomalaisissa, kun pitää ottaa itsensä niin kauhean vakavasti? Joitain asioita jätetään kokonaan tekemättä tai kokeilematta, kun pelkäämme saattavamme itsemme naurun alaiseksi.

Naapurikateuden lippulaivamaassa ei ole mitenkään helppoa kasvaa eheäksi, täyspäiseksi ihmiseksi. Heti, jos joku vähän luottaa itseensä ja uskoo kykyihinsä, niin kusipään leima tuli että heilahti.

Me naiset olemme tässä todella taitavia. Myönnän itsekin purkavani turhautumistani omaan "kyvyttömyyteeni tai pottunokkaisuuteeni" kritisoimalla - ainakin mielessäni - muita kauniimpia, hoikempia, ystävällisempiä, lahjakkaampia ja naisellisempia lajitovereitani. Että voi helvetti, että ärsyttää sekin tyyppi, kun se on niin sellainen.
"No millainen?"
Kaikin puolin parempi kuin minä! Eihän sellaista voi sulattaa.

Tiedostaessamme oman taipumuksemme tarkkailla muita ihmisiä oletamme ehkä, että kaikki ovat yhtä sairaalloisen kiinnostuneita tekemisistämme ja ennen kaikkea epäonnistumisistamme.

Lapset ovat siinäkin mielessä siistejä olentoja, että heillä ei ole lainkaan itsekritiikkiä tai epäröintiä omien kykyjen suhteen. Jos halutaan lautalla seilata ankkalammella, niin lautta rakennetaan. Kun lopputuloksena syntyy epämääräinen kasa risuja ja lahoja lankkuja, työnnetään koko roska jorpakkoon ja lähdetään juonimaan uusia maailmanvalloitussuunnitelmia. Lautta oli muutenkin ihan tyhmä idea.

Samalla tavalla meidän aikuisten pitäisi uskaltaa unohtaa ankkalammen toisella puolella kyttäävien räkänokkien ilkkumiset siitä, miten emme saa ikinä lauttaamme toimimaan. Kun kuitenkin ne ovat vain kateellisia, kun eivät itse keksineet ensin.

Ylipäätään pitäisi jotenkin osata ottaa itsensä paljon rennommin. Taas kerran hyvä esimerkki tulee sellaisten liikuntamuotojen parista, joissa tehdään jotain niin, että joku muu ehkä näkee sen. Ei uskalleta lähteä salille tai zumbaan, kun joku kuitenkin katsoo, miten pyörin väärään suuntaan tai jäykkä lantioni liikkuu nolosti ja lisäksi seinän kokoisista peileistä katsottuna näytän valtavalta, hikisen punaiselta virtahevolta. Tai salilla laitan tosi vähän painoja (hah mikä hiiri!) ja pisteenä iin päälle istun laitteessa väärin päin.

Joku ehkä saa minun kohelluksistani tänään hyvät naurut. Kuten silloin, kun jouduin kenkäkaupassa leikkaamaan unohduksissa ylipitkiksi venähtäneet varpaankynteni, että sain ihanat kengät mahtumaan täydellisesti. Jos tänäkin päivänä siinä kaupassa muistellaan varpaankynsinaista, niin hyvä, että onnistuin tuomaan päiviinne vähän viihdytystä. Itse sain muuten hyvät kengät!

Seuraavan kerran kun teette jotain, oli se sitten liikuntasuoritus tai jokin muu teko, jota joku ihminen saattaa katsoa vierestä, niin ottakaa ihan reippaasti ja unohtakaa koko maailman sinuun suntautuneet katseet. Zumbatunnilla sheikatkaa sitä selluliittipyllyä niin että hiki lentää, vaikka miten pyörisitte muita vastaan ja askeleet tömähtelisivät kuin tonnikeijulla, tai ihan vain astukaa suojatien yli niin, että vain valkoisille saa koskea.

Saattaa vahingossa vaikka olla kivaa!

Sitäpaitsi: kuinka paljon ehdimme katsella toistemme epäonnistumisia, kun koko jumppatunnin ajan se katse on kuitenkin naulittuna ihan tasan ja tarkkaan vain ja ainoastaan siihen omaa muotoa muistuttavaan hahmoon siinä seinän kokoisessa peilissä? Kuitenkin on! Kyl mie tiiän että on!

-Annapurna

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Maa kutsuu päätä, kuuleeko pää?

Oi, jospa en olisi nukkunut, kun koulussa opetettiin internet-sivujen tekemistä. Niin helppoa se olisi nyt luoda näyttävä ja houkutteleva pohja näillekin turnioille. Vaan ei, mennään ali siitä mistä aita on matalin ja jossain vaiheessa sitten ihmetellään, kun jostakin jäi jumiin.

Joka tapauksessa uutta ulkomuotoa tässä haetaan. Koittakaa kestää luomisen tuskaa.

Mutta mutta.

Kuten olen useaan otteeseen kovin painotuksin todennut, olen aina - varsinkin edellisessä elämässäni - inhonnut juoksemista. On tuntunut siltä, ettei minun fysiikkaani vain ole rakennettu juoksemista varten. Sattuu, ahdistaa, pistää, itkettää, väsyttää, ärsyttää.

Viime keväänä sain kuitenkin jollain tasolla kesytettyä perkeleeni ja aloin lenkkeillä säännöllisen epäsäännöllisesti. En voi vieläkään varsinaisesta juoksun euforiasta puhua, mutta asenteeni on joka tapauksessa muuttunut ehdottoman kielteisestä varovaisesti hyväksyvään.

Kannettuani juoksuangstia lähes koko ikäni aloin käydä keskustelua itseni kanssa. Olin eräällä tavallisella lenkillä ehtinyt vaihtaa reippaan kävelyn juoksuaskeliin kymmenisen minuuttia sitten, kun tuttu tunne valtasi: ärsytti, ahdisti, kyljessä tuntui orastava pistäminen, jalat tuntuivat raskailta ja vauhti matelevalta. Voisin kuvitella olleeni kaukana ryhdikkäästi itseään kantavasta, varmoin askelin harppovasta juoksunharrastajasta. Mieleni teki lopettaa ja oikaista sillan kautta kotiin (syömään ja säälimään itseäni).

Olen jo jonkin aikaa harrastanut ruumiini kanssa keskustelemista, ja todettuani sen aiemminkin toimivaksi keinoksi olla tietoinen omista tuntemuksistani, aloin kysellä itseltäni: jalat, mitä teille kuuluu? Miten menee?
"Hyvin, hyvin. Vielä jaksaa!"
"Hyvä. Entä lantiot ja pakarat, haluatteko lopettaa?"
"Ei tässä kuule mitään!"
"Keskivartalo?"
"Anna mennä vain, vastahan tässä lämmitellään. Älä välitä tuosta pienestä tunnosta kyljessä, menee kohta ohi""
"Kädet?"
"No problemo, señorita!"
"Entäs keuhkot, te varmaan olette jo ihan kaikkenne antaneet?"
"Höpönlöpön, lisää höyryä koneeseen!"
"Niin ja sydänkin täällä pumppaa iloissansa, anna nyt mennä vain!"

Mitä ihmettä? Käytyäni kroppani läpi jäsen kerrallaan, en löytänyt syyllistä tukalaan oloon. Kunnes...
"No entäs pää?"
"Lopeta hetipaikalla tai lähetän pohkeille käskyn krampata ja sydämelle käskyn saada kohtaus! Ja ohimosunikin on poksahtamisen partaalla!"

Bingo. Olin niin kauan ja vakuuttavasti selittänyt itselleni inhoavani juoksemista, että mieleni sai minut uskomaan sen olevan pahasta minulle, kun itse asiassa kropassa oli mitä parhain olo.

Olen törmännyt tähän ilmiöön erityisesti salin puolella ja asiakkaita ohjatessani. Näinkin lyhyessä ajassa on ehtinyt kehittyä silmä sille, milloin lihas on oikeasti väsynyt, vai milloin se harmaa konvehdintäyte yläkerrassa väsyy ensin: tekniikkaa täysin puhtaasti suorittava, hädin tuskin punehtunut asiakas valittaa olevansa romahtamispisteessä. Varmaankin näin, jos jo painoja valittaessa on kauhisteltu, että enhän minä noin raskaita.

Jo pienellä tsemppaamisella tässä pisteessä on uskomaton vaikutus, ja siinä vaiheessa, kun vierelläni on punainen, puuhkuttava ja raajojaan ravisteleva asiakas, voin olla työhöni tyytyväinen: nyt varmasti tuntui siellä missä pitääkin. Ei siis vain päässä.

Käytettyäni hetkisen itseäni koekaniinina olen nähnyt huomattavan eron siinä, lopettaako toistot kun pää haluaa, vai kun kroppa haluaa. Totta kai on kuunneltava itseään ja taas tunnistettava huono ja hyvä kipu toisistaan, mutta samalla on hyvä pitää mielessä vanha totuus: 95 prosentin keskittymisellä saat 50 prosentin tulokset - sadalla prosentilla korjaat sadan prosentin potin!

Kun siis seuraavan kerran teet jotain keskittymistä vaativaa urheilusuoritusta, älä ota kuuleviin korviisi pään sisäistä ininää omien voimien ja kykyjen rajallisuudesta. Tee vielä vähän. Juokse vielä seuraavaan risteykseen. Tee vielä yksi toisto. Ja sitä seuraavaan risteykseen. Ja vielä yksi toisto. Kunnes koko olemassaolosi ilmoittaa, että hyvä, nyt ei enää, nyt riittää. Ihan oikeasti, kaveri. Nyt riittää.

Haluan korostaa maalaisjärkeä: tajuathan, mikä ero on sillä, että jokin jänne on juuri poksahtamassa, kuin että pää estää sinua jatkamasta? En halua kannustaa ketään rikkomaan tai satuttamaan itseään. Lisäksi jokainen vähänkään säännöllisesti treenaava tietää, että joinain päivinä ei vain kulje. Annetaan niillekin päiville silloin tällöin mahdollisuus. Mutta vain hetkellisesti.

Sen sijaan haluan kannustaa sinua silloin tällöin haastamaan itsesi ja ylittämään rajasi. Saatat yllättyä, millainen määrä voimaa sinussa on odottamassa vapautumista! Joskus sen voiman valjastaminen vaatii vähän treenausta - en voi sanoa, että jokainen saa nostettua vaikkapa sata kiloa penkistä yrittämättä - mutta sopivin väliajoin suoritettavan ylikuormittamisen kautta päästään huikeisiin tuloksiin.

Muistan joskus käyneeni jo edesmenneen isoäitini kanssa keskustelun itsensä tuntemisesta. Olin vasta ihmisen alku tuossa vaiheessa, kun mummi kyseenalaisti minun itsetuntemukseni. Pidin kysymystä naurettavana: tietenkin minä tunnen itseni!

Mitä aikuisemmaksi olen kasvanut, sitä oikeammassa olen mummin tajunneen olevan.

Yhtäaikaa masentava ja innostava ajatus: mihin kaikkeen meistä olisi, jos vain emme hokisi omaa kyvyttömyyttämme?

"And the day came
When the risk it took
To remain tight and closed in the bud
Was more painful
Than the risk it took bloom."
-Alicia Keys

-Annapurna