torstai 28. huhtikuuta 2011

Voimaannutusta

Minä olen aina ollut voimalauseiden ja voimaannuttavan musiikin tai elokuvien tai minkä tahansa ystävä. Sellaisten asioiden, joiden edessä tulee rajattoman voimakas, jopa uhmakas olo. Että minähän pärjään, hitto soikoon. Minä vastaan itse omasta elämästäni, menestyksestäni ja onnestani. On vain ja ainoastaan minusta itsestäni kiinni, miten minä pyörittelen tämän ainokaisen elämän kortteja. Myös silloin, kun elämän käsi on sinun korttejasi parempi.

No älähän mitään! Niitä tilanteita varten meillä on ollut aikojensa suuria mieliä, jotka kannustavat kompuroimaan kivikossa kohti majakkaa.

Yksi tällainen voimahahmo minulla on aina ollut Nelson Mandela. Olen jostain syystä tuntenut vetoa häneen jo varhaisista vuosista asti. Sellaisina hetkinä, kun ei aina aivan ole varma, mitä tästä mistään tulee, palaan tämän pätkän äärelle:

Syvin pelkomme ei ole että olemme riittämättömiä. Syvin pelkomme on, että olemme mittaamattoman voimakkaita. Meitä pelottaa oma valomme, ei oma pimeytemme. Kysymme itseltämme, kuka minä olen olemaan loistava, suurenmoinen, lahjakas ja ihmeellinen?

Itse asiassa, miksi et olisi sitä? Olet Jumalan lapsi. Se että leikit pientä ei palvele maailmaa. Ei ole millään tapaa valistunutta kutistua että muut ihmiset eivät tuntisi oloaan epävarmaksi lähelläsi. Me synnymme ilmentämään Jumalan loistoa joka on sisällämme. Se ei ole vain joissain meistä. Se on kaikisssa. Ja kun annamme oman valomme loistaa, annamme tiedostamattamme muille ihmisille luvan tehdä samoin. Kun vapaudumme omasta pelostamme, läsnäolomme automaattisesti vapauttaa muita.
-Nelson Mandela, 1994

Oi, kun oppisi itsekin lopettamaan sisäiset mantransa siitä, mihin pystyy ja mihin ei pysty. Varsinkin nyt toiminimen perustamisen myötä olen käynyt välillä melko syvälläkin itsessäni. Jotain kiukuttelua sieltä uumenista välillä kuuluu. Kuinka paljon sitä kieltää itseltänsä vain siinä uskossa, ettei pysty, kykene tai osaa? Kuinka paljon siitä on vain epäonnistumisen pelkoa?

Olen puhunut tästä täällä ennenkin, mutta eilen tämä asia nousi taas pintaan kun puhuin asiasta asiakkaan kanssa, joka oli huomannut itsessään tällaisia piirteitä.

Olisipa hupaisa testata henkilökohtaisesti vaikka tuota matematiikkapäätä. Jos on lukion lyhyen matematiikan keskiarvo 5,6 (pyöristyi kutoseen! Jes) on aika vakuuttunut olevansa maailman huonoin laskija. Jos joku kysyy yksinkertaistakaan laskusuoritusta, niin heti menee pää sumuu. "Joo älä multa kysy, en osaa matikkaa ihan yhtään."

Siinäpä taas pähkinää. Tutkailla omia rajojaan itse kukin.

-Annapurna

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Nyt sitä saa, nyt sitä saa!

Ooo! Tässä pikkutunneilla, kun tunnetusti pitäisi olla nukkumassa, innostuin ja tempaisin firmalleni nettisivut pystyyn. Koska olen tosi käsi näissä hommissa, laitoin sen blogimuotoon.

Tänne siis kaikki kansa hommia tutkailemaan!

Käykäähän tykkäämässä myös Facebookissa!



En kyllä yhtään tiedä, toimiiko tuo linkki. Nähtäväksi jää!

-Annapurna (hulluna innoissaan!)

torstai 21. huhtikuuta 2011

Itsensä huijaamisen jalo taito

Noniin mussukat, se olisi taas yksi mässäilyn juhla käsillä. Pakko myöntää, että pidän näistä perinteistä, joiden juuret johtavat kauas menneisyyteen, aikoihin, jolloin nähtiin nälkää ja ylensyöminen oli vain rikkaiden etuoikeus. Paitsi pari kertaa vuodessa. Nykyään täällä yltäkylläisyyden paratiisissa ollaan saatu tehdä, kuten uskonnoille valitettavan usein, että blokataan päältä ne mielen ja uskon lujuutta testaavat asiat, ja otetaan vain ne hyvät käyttöön. Paasto ja kärsimys blaablaablaa, paahtopaistit pöytään ja pikkuposket täyteen herkkuja! (En käytä tässä mitään kulunutta pikkutuhmaa sanaleikkiä, joihin liittyvät munat ja suut. Aika kypsää, hei.)

Minulle pääsiäinen tarkoittaa neljän päivän lomaa ja ähkyä. Nytkin piti käydä heti aamusta rynnimässä eläkeläisten kanssa kilpaa viimeiset lampaanpaistit ja penkoa rikki puristeltujen suklaamunien seasta viimeiset ehjät, eihän se muuten ole pääsiäinen eikä mikään.

Valitettavasti pääsiäinen osui kuitenkin todella kiusalliseen vuodenaikaan. Kas, kun minulla on kiristelykausi meneillään! Tiedän, että pyhät ja juhlat ovat asia erikseen, mutta en millään haluaisi pilata hyvää alkua sortumalla nyt jäätävään herkuttelukierteeseen. Arki koittaa taas, ja sokeripöhön katkaiseminen on aina omanlaisensa juttu.

Niinpä tuon tänä vuonna juhlaani sen verran pyhyyttä, että annan pyhän lupauksen: yritän välttää ylenpalttista mässäilyä. Ruokavalioon kuuluu suklaamuna tai pari, mutta ei kennollista.

Mutta kas! Tässä piilee kiro!

Nimittäin itsensä huijaaminen on sellainen taito, jossa itse ainakin olen kunnostautunut. Tässäpä lista tyypillisimmistä koijauksista, joihin on hyvä itse kenenkin kiinnittää huomiota tulevien päivien aikana:

1. Mä otan vaan ihan vähän.
- Onko tuttua? Pieni pala kakkua, vain puolikas suklaamuna, pieni kipollinen pashaa. Kun astiat on tyhjennetty ja puhtaiksi nuoltu, närpitään vähän lisää. Tuo roikkuva reuna tuosta. Nuo kermat tuosta ottimesta. Jos nyt vielä vähän. Pikkupala vielä... Ja oho, saattaapa käydä niin, että lopulta tuli napattua enemmän, kuin olisi ottanut, jos alunperin olisi mittaillut annoksensa oikein.

Ratkaisuksi ehdotan, että ottakaa nyt sitten kunnon palanen. Ei puolikasta kakkua, mutta ei myöskään sellaista, että ottimet juuri ja juuri likaantuvat. Jos kerran on mäskättävä, niin ole sentään rehellinen itsellesi!

2. Mä kävin nyt vähän kävelemässä, niin nyt saan taas syödä!
- Roskien viemistä ulos ei lasketa lenkkeilyksi. Ajattele se toisin päin: sait katkaistua ahmimiskierteen pienellä kävelyllä. Mitä, jos et heti kumoaisi sen mahdollisia vaikutuksia?

3. Tiedostamaton musta aukko
- Pari raetta tuossa, suklaamuna tässä, ruanlaiton yhteydessä pashan jämät, eikä sitä lasketa, jos nuolee taikinanjämät kulhosta. Niin, hirveän suuri osa meistä (itse ainakaan) ei aina edes tajua syöneensä. Käsi käy ja leuat jauhavat, mutta pää ei tajua, että nyt tapahtuu herkuttelu. Tästä kertyy yllättävästi lisäkaloreita - sellaisia, joita ei edes tajua.

Kun herkuttelet, tee se tietoisesti. Tämä liittyy vahvasti tuohon itsensä huijaamiseen. "Ei sitä lasketa, kun söin samalla, kun silitin!" No, valitettavasti lasketaan. Lisäksi puolihuolimatta syömisessä tulee myös syötyä normaalia isompia satseja. Kun herkuttelet, tee se ajatuksen kanssa. Istu alas, määrittele herkuteltava määrä etukäteen, ja anna mennä. Itse olen nyt parina iltana sallinut itselleni kaksi kappaletta käsintehtyjä suklaita samalla, kun kömmin illalla sänkyyn kirjan kanssa. Kun nautiskelu tapahtuu hitaasti ja tiedostaen, on siitä saatu tyydytyskin huomattavasti suurempi. Ja kahden karkin jälkeen jo huomaa, ettei enempää tekisikään mieli, kun siihen käyttää aikaa. Toinen vaihtoehto on vetäistä yhdeltä istumalta koko levy ilman järjen häivää, ja kymmenen minuutin päästä, kun suklaasta ovat jäljellä kääreet, todeta, ettei oikeastaan tee edes mieli suklaata.

4. Kun mä söin eilen vähemmän, niin nyt mä saan syödä enemmän!
- Ai häh?

Näin! Kauheasti on meillä taipumusta selitellä ja parhaiksi käännellä mäskäilyjämme. Minkäslaisia huijauksia lukijat olette huomanneet harrastavanne?

Tämän sanottuani taidan lähteä katsomaan, miten saisin perusteltua itselleni jätti-Kinderin riisumisen kuoristaan...

Ihanan ähkyisää pääsiäistä, ja helppoa paluuta ruotuun tiistaina!

-Annapurna

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Aurinkoa ja kimaltelevia kissoja

Heräsin viime yönä viiden-kuuden kieppeillä omia aikojani. Jäin ihmettelemään valoilmiötä, joka tunkeutui sälekaihtimien välistä makuuhuoneeseen. Äkkiä tuntui kouraisu mahanpohjassa: aurinko! Nyt on aamuyö, ja aurinko nousee! Kesä, se todellakin on tulossa!

Neljä tuntia myöhemmin nousin hyväntuulisena ja levänneenä. Aurinko paistoi mitä kirkkaimmin, joten minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja, kuin kiskaista ensitöikseni lenkkarit jalkaan.

Ei mene kuin hassu pikku huiskaisu, kun tämä harmaa kuramaisema muuttuu vaaleanvihertäväksi alkukesän näyttämöksi. Apua, miten ihanaa!

No terve vaan, vanha mollukka! On sinua saanut odottaa, mutta tämän kerran annan anteeksi. Miten voisin olla vihainen, kun näytät tuolta?

24 minuuttia, kolme kilometriä ja yhtä suihkua myöhemmin nälkä olikin kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että mustikkamansikkarahka oli aikalailla yksi elämän hienoimmista asioista:


Niin ja, luin pari päivää sitten Kiloklubista hauskan motivointikeinon. Joku käyttäjä kertoi piirtäneensä taulukon, jossa on yhtä monta kukkaa, kuin hänen loppukirissään on päiviä. Jokaisen onnistuneen päivän jälkeen hän saa värittää yhden kukan. Otin vapaudet ottaa käyttöön tällaisen kannustimen itsekin, mutta tällaisessa muodossa:

Hahaa! Minä oon just niin pöljä, että tarvitsen tällaisia lapsuudesta tuttuja motivointikeinoja. Jääkaapin ovesta löytyy huhti-toukokuun kalenterit, ja jokaisen päivän päätteeksi perustelen urokselle, miksi olen ansainnut tänään kimaltavan kissatarran. ("Kävin lenkillä, punttasin, söin fiksusti ja vain ihan vähän karkkia!") Tarra-arkissa on tosi isoja kissatarroja huippupäiville ja vähän pienempiä niitä päiviä varten, kun ruokavaliosta löytyy pari palaa suklaata. Tarraa ei tietenkään irtoa, jos on lyönyt koko päivän ihan läskiksi.

Ja kuten näette, ansaitsin eilen jo keskikokoisen kissatarran! Kokoa miinusti vähän pomojen Saksanreissulta tuomat käsintehdyt suklaat, joita piti illalla natustaa muutama. Mutta ilman tarrajärjestelmää olisin varmasti vetäissyt koko rasian! Jes! Tuomarini on melko ankara ja anteeksiantamaton, joten väkisinkin tässä tulee tsempattua. Suosittelen kokeilemaan - kukapa nyt ei haluaisi kimaltelevia kissatarroja! (Myönnettäköön: osittain tarran toivossa lähdin aamulla lenkille. Oi pyhä yksinkertaisuus!)

-Annapurna

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Kiristelyä

Eilen se alkoi: kiristymiskausi ennen kesää!

Liikussa käy treenaamassa ihastuttava pariskunta, joiden tavoitteena on lähettää kyseisen pariskunnan naispuolinen henkilö Body Fitness-kisoihin vuoden 2012 syksyllä. Olen muutaman kerran käynyt seuraamassa heidän treenejään, ja se meininki on tehnyt minuun jotenkin valtaisan vaikutuksen. Se kurinalaisuus ja tosissaan treenaaminen - niin, että oikeasti antaa kaikkensa, ja kun ei enää jaksa, niin toinen vähän auttaa - on niin mielettömän hienoa. Niinpä kysäisin kerran, olisivatko he halunneet antaa minulle vinkkejä omaan treeniini.

No, antoivatko! Annoin heille tarkistettavaksi tämän talven ohjelman, josta nämä käsittämättömän ystävälliset ihmiset tekivät minulle oman, nelijakoisen versionsa. Eilen, lauantai-iltana, vietimme salilla reippaat kaksi ja puoli tuntia ohjelmaa ihmetellen ja läpikäyden.

Niinpä nyt alkaakin virallinen kesää kohti kireäksi-projekti. Pelkästään kokeiluasteella tuo ohjelma tuntui siltä, että varmasti tulee ihan älyttömän kipeät lihakset ja sitä myöten kehitystä pitäisi alkaa tapahtua niin että kohisee. Tunnen tavallaan olevani sen jopa velkaa pariskunnalle, joka tahtoo antaa lauantai-illastaan kaksi ja puoli tuntia aikaa minun saliohjelmaani varten.

Hartioihin pyöreyttä, käsivarteen muotoa, mahasta kellukkeet pois. Tänä aamuna painoin tasan 63 kiloa, tavoitteena on kesään mennessä tiputtaa tuo kolmonen pois. Aseet: nelijakoinen ohjelma, miinuskalorit, maitorahka ja maltillinen aerobinen osuus. Gud, vad trevligt!

Myös lisenssikoe oli ja meni. Harjoitusnäyte meni läpi että heilahti, harjoitusasiakkuus on myös hyväksytty. Ainoastaan teoriaosuutta pitää jännittää ensiviikolle asti, mutta uskon, että sekin meni ihan nappiin. Että näinköhän tässä kohta saa juhlistaa virallista personal trainer-lisenssiä! Aijai!

Koko koulutusputki päättyi eilen erityisryhmien jumppauttamisen alkeisiin. Käsiteltiin eri tuki- ja liikuntaelimistön vammoja ja häiriöitä, ja että miten niitä voidaan lähteä helpottamaan ja ennaltaehkäisemään. Huomasin kuntoutuksen kiinnostavan minua ihan älyttömän paljon siinä vaiheessa, kun puristeltiin toistemme lapaluita ja tarkistettiin polvien asentoa suhteessa varpaisiin. En olisi uskonut, mutta heräsi ihan pohjaton tiedonjano: kertokaa lisää, haluan tietää tästä kaiken! Haluan auttaa asiakkaita löytämään helpotuksen jomotuksiin ja mystisiin kolotuksiin.

Ihan hyvä, että kiinnostus oli noin vahva. Nimittäin lähden puolisoni kanssa ensi syksynä vuodeksi Espanjan Fuengirolaan opiskelemaan urheiluhierojaksi. Ai niin, en tainnutkaan muistaa mainita tästä?

Hehheh! Elämä heittelee!

-Annapurna

torstai 14. huhtikuuta 2011

No nyt!

Huomenna on Personal Trainer-koulutusputken lisenssikoepäivä. Koe sisältää teoriaosuuden, jossa pitäisi tietää napakat vastaukset kahdeksaan esseekysymykseen, ja lisäksi ohjausnäyte.

Täällä pursuavat latinankieliset lihasten nimet kohta sieraimista. Tiedättekö sen pisteen, kun on lukenut tosi paljon, periaatteessa tietää hallitsevansa asian, mutta viimehetkellä iskee paniikki ja totaalinen unohdus. Niin kuin joskus yo-kirjoituksissa, kun ensimmäinen haaste oli yhtäkkiä taas oppia ymmärtämään omaa äidinkieltään.

Kyllä, tiedän, että se menee hyvin. Kyllä, jännittää ihan hervottoman paljon! Olen nähnyt aiheesta jo kahdesti unta: toisessa unessa kokeeseen sisältyi käytännön koe, jossa piti juosta susilaumaa karkuun ja hypätä joen yli kalliolta, joka oli kymmenen metriä laskeutumispaikkaa korkeammalla. Toisessa unessa teoriakokeessa piti osata laskea, paljonko PerSujen ääniosuus on noussut edellisistä eduskuntavaaleista. Unessa kirosin enemmän totaalista kyvyttömyyttäni matematiikan kanssa, kuin sitä tosiasiaa, etteivät vaalit liity mitenkään kokeen aiheeseen.

...Mutta en minä silleen stressaa...

-Annapurna

tiistai 12. huhtikuuta 2011

HIIT on ihmisen parasta aikaa?

Eilen oli kauhulla odottamani InBody-mittauspäivä. Harmi kyllä en ole täältä muuttokaaoksen keskeltä löytänyt joulukuun tuloksia, mutta helmikuun lopussa hetken mielijohteesta tehty mittaus kyllä löytyi. Sieltä luin omilla silmilläni, että reilussa kuukaudessa puhdasta rasvaa on lähtenyt suunnilleen kilo, ja lihasmassa on kasvanut kokonaista sata grammaa. Hurraa!

Lyön tarkemmat tulokset tänne vielä, jahka löydän joulukuun tulokset jostakin. Mutta tähän mennessä näyttäisi siltä, että HIIT on purrut melkoisen hyvin! Tosin en ole tehnyt sitä nyt muuton jälkeen, kun oli "sitä ja tätä ja tuota", mutta hyvistä tuloksista sain ehdottomasti lisäpotkua jatkaa harjoitteita.

Niinpä pinkaisin tänään taas uuteen vauhtiin. Viisi minuuttia juosten uudessa ympäristössä kirvotti kyyneleet silmäkulmiin, ja sen verran voin paljastaa, että ne eivät olleet liikutuksen kyyneleet. Viiden minuutin jälkeen teki - suoraan sanottuna - ihan saatanan pahaa. Teki mieli kaatua naamalleen viimeisiin lumikinoksiin. Ei tämä ole ihan täyspäisten ihmisten hommaa...

Ilo on ollut huomata rasvan palaminen siitä huolimatta, että olen syönyt kuluneen kuukauden aikana monista hyvistä tarkoituksista huolimatta välillä ihan miten sattuu. Muuttoviikolla tuli ahdettua kahdesti pizzaa ja kertaalleen Hesburgeria, ja viiniä tuli tissuteltua muutamanakin iltana. Mutta tämähän vain pönkittää uskomustani siitä, että kun puhutaan normaalin ihmisen kuntoilusta ja niiden ihanteellisten mittojen tavoittelusta, mahtuu siihen sekaan myös hedonismia, kunhan raamit ovat kunnossa.

Olen miettinyt tätä kysymystä tosi paljon viime aikoina vanhan herkkusuun näkökulmasta, enkä vähiten sen takia, että olen pian aloittamassa oikean uran personal trainerina (siis kunto-ohjaajana). Olen tullut siihen tulokseen, että kysymys ei ole siitä, mitä olisin valmis tekemään ihannekroppani saavuttamiseksi, vaan kysymys kuuluu ennen kaikkea: minkä takia?

Jospa minulla olisikin selvästi erottuvat vatsalihakset - tekisivätkö ne elämästäni ratkaisevasti onnellisemman? Olisinko vakuuttavampi ammattilainen? Olisiko niistä saatu itsetuntoboostaus niin arvokasta, että niiden takia voisin jättää juusto- ja serranokinkkuiltamat väliin? Odottavatko tulevat asiakkaat minulta alhaista rasvaprosenttia ja stoalaista itsekuria?

Äärimmäisten kysymysten äärellä tänä iltana. Tokihan näihin kysymyksiin on olemassa yhtä monta vastausta kuin on vastaajaakin. Silti on itse kunkin ehkä hyvä silloin tällöin tehdä itselleen selväksi, mitä on tekemässä, miksi ja millä keinoin. Oli kyse sitten mistä hyvänsä.

Loppukevennys: kokonaisen talven kestäneen punttailun jälkeen alan olla ensimmäistä kertaa elämässäni siinä tilanteessa, että oikeasssa valossa ja kun oikein jännittää niin että ohimosuoni pullottaa, niin minusta on erotettavissa lihas!

Haha! Koomista.

-Annapurna

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Poro on parasta

Oijoi, mikä mahtava viikonloppu! Pitkäksi venydeiden keskiviikon ja torstain kunniaksi sain pitää perjantain vapaata. Koska viime viikonloppu meni muuton jälkeen aika - no, muutonjälkeisissä tunnelmissa, päätin nyt viettää oikein sellaisen voimaannuttavan viikonlopun.

Ja miten ihanaa onkaan ollut! Olen syönyt hyvin, nukkunut, järkkäillyt uroksen kanssa kotipesää, lenkkeillyt, syönyt vähän lisää, nukkunut vähän lisää ja lenkkeillyt vähän lisää. Uusi asuinalueeni (Karjasilta) on valittu viime vuonna Suomen parhaaksi paikaksi elää, ja en ihmettele! Olen niin ihastunut alueeseen, että kävin viikonloppuna kahdesti lenkillä tutustuakseni uusiin polkuihin. Perjantaina taittui viisi kilometriä iloisesti puolessa tunnissa, ja eilen (kun olisi pitänyt pitää välipäivä, mutta oli niin ihana keli että oli pakko lähteä lenkille) kolme kilometriä reilussa parissakymmenessä minuutissa. No, pisti ja syke oli tosi korkea, joten olisi tosissaan ehkä pitänyt pitää se lepopäivä. Mutta ensi viikolla sitten. Ehkä.

Myös kahvakuulakurssi, jolle ilmoittauduin, alkoi viime viikolla. Tai itse asiassa viime sunnuntaina, mutta en tajunnut sitä. Harmittaa, kun jäi ensimmäinen kerta välistä. Joka tapauksessa, kyseessä on ihan älyttömän tehokas laji, joskin teknisesti haastavampi, kuin osasin kuvitellakaan. Tempaukset ja rinnallevedot pitää tehdä aluksi tosi varovaisesti, kun koko ajan pelkään, että lähtee kädestä kaikki nivelet sijoiltaan. Ei senkään takia ole uskaltanut vielä ottaa kovin paljon painoja. Onneksi ryhmän vetäjä on todella kokenut ja ammattitaitoinen, ja osaa sitävastoin vaatia meiltä puhdasta tekniikkaa. Kädestä pitäen tulee neuvomaan, että ei näin.

On onnekasta, että yksi kerta kestää tunnin. Ensimmäisen tunnin puolivälissä tuntui siltä, että haluan viskoa kuulat ikkunoista ja lähteä matonreunoja potkien lipettiin koko tilanteesta. Harmillista, kun on sellainen luonne, että jos ei heti hoksaa, niin tekisi mieli antaa koko homman olla. Lopputuntia kohden kuitenkin - kun oikein keskittyi - alkoi homma luistaa. Hassua, että yhtäaikaa täytyy olla ajattelematta liikaa ja keskittyä tosissaan.

Tänään oli mukana sykemittari treeneissä. Tunnissa kului reippaat 600 kilokaloria, keskisykkeen ollessa 148 ja maksimin 179. Nyt on koko kropassa vähän sellainen vipattava olo. Mutta ai että, en yhtään ihmettele, että enemmän ja enemmän ihmisiä hurahtaa kahvakuulailuun. Ihan mahtava laji, kun siihen vähän pääsee sisään.

Mutta! Nyt itse asiaan! Palan halusta kertoa teille, mitä olen syönyt tänä viikonloppuna. Seuraa siis pieni reseptituokio, joten nyt kynät ja paperit esiin!

Voiko parempaa sunnuntaiaamua olla - kiireettömästi Hesari ja valtava kasa maitorahkaa, johon sekoitetaan pilkottu banaani, päärynä, ruokalusikallinen hunajaa ja kurpitsansiemeniä. Hesarissa oli hauska juttu eri aikojen terveyskäsityksistä, suosittelen tutustumaan!

Myös eeppinen Jekkunäätä nautiskeli aamiaispöydän antimista, Arin kuvaamana. Päärynän rangat ovat olleet kovassa huudossa viime aikoina. En oikeasti tiedä paljon paremmasta asiasta elämässä, kuin kiirettömät viikonloput, ruokaa, liikuntaa, hyvää seuraa ja kurreperheen kanssa peuhaamista. Parhautta.

Jos minulta kysyttäisiin kolmea asiaa, joita haluaisin elämässäni aina olevan, olisivat ne sellainen määrä rahaa, että ei tarvisi jokaista penniä laskea, rakkaus (romanttinen-, perhe-, ja ystävärakkaus) sekä poronliha. Olen lapsesta asti rakastanut poronlihaa eniten kaikesta, ja joskus öisin salaa haaveilen porotilallisen elämästä.

Niinpä tartun aina mahdollisuuteen syödä poronliharuokia. Stokkan Hullut Päivät (apua!) tarjosivat minulle tällaisen mahdollisuuden. Siispä lauantaina vedettiin järkyttävät ähkyt poronkäristyksellä ja pottumuussilla.




Maailman helpoin resepti:

Poronkäristys

500g poron käristelihaa
voita
suolaa
mustapippuria

Käristä poro runsaassa voissa. Kaada vettä päälle niin, että liha peittyy. Heitä perään reippaasti suolaa (mieluiten merisellaista) ja kokonaisia mustapippureita. Anna hautua pienellä lämmöllä 2-3 tuntia.

Pottumuussi

Pottuja
Voita
Maitua

Pese ja kuori potut. Keitä ne pehmeiksi. Muussaa. Kaada sekaan maitoa ja voikökköjä. Muussaa.

Sitten vain lautaselle täysiä, kylkeen puolukkahillua ja raejuustoa. A'vot sie!

Kylmää maitoa toiseen käteen, niin ei paremmasta väliä.

Ja samalla linjalla jatketaan, eli sunnuntaina kahvakuulailun jälkeen kotona odotteli tällainen kaunokainen:

En ehtinyt ottaa kuvaa ennen kuin kaksi nälkäistä raakalaista iskivät kimppuun. Kyseessä on siis kylmäsavuporopiiras, joka oli niin hyvää, että silmäkulmassa melkeinpä killui kyynel koko aterioinnin ajan.

Resepti tähän taivaallisuuteen:

Pohja

100g voita
1 dl moniviljahiutaleita
2 dl puolikarkeita spelttijauhoja

Pehmitä voi. Muhjuta ainekset keskenään ja levitä voideltuun piirakkavuokaan.

Täyte

n. 150 grammaa kylmäsavuporoa (mulla oli sellainen kokonainen köntsäle, jota silppusin veitsellä. Mutta varmaan myös valmiiksi rouhittu kelpaa. Siinä vaan voi olla seassa vähän sitä ja tätä ja tuota.)
1 pss aurajuustoa (sitä valmiiksi muhjutettua)
2 dl juustoraastetta
purjoa
1 pss hernemaissipaprika
1 punasipuli
2 dl kermaa
2 kananmunaa

Sekoita kaikki keskenään ja kaada taikinapohjalle. Uuniin kahteensataan asteeseen, kunnes pinta on nätti - noin puoli tuntia. Anna vetäytyä ja jäähtyä pöydällä ehkä tunteroisen verran. (Itse annoin yhden kahvakuulatunnin verran. Mutta mitä vetäytyneempi, sen parempi. Mums!)

Alkuperäinen resepti on teoksesta "Luovaa Spelt-leivontaa eri aikojen hengessä", Kari Kaipainen. Siinä vaan kyseessä oli kinkkupiiras. Muutenkin tämä on vähän tuunattu.

Ihan järjettömän hyvää.

Loppuillan resepti onkin sitten tiukka vaaka-asento sohvalla. Tällaisella meiningillä:


Life, I love you!

-Annapurna

P.s. Tämä merkintä on omistettu ihanalle, kauniille ja lahjakkaalle Nelli Junttilalle, joka hätisti minut päivittämään hiljaiselon jälkeen. Sorry, mates! Yritän olla reippaampi jatkossa!