perjantai 27. toukokuuta 2011

Joukkoharhaa

Katselin tuossa taannoin televiissiovastaanottimesta jotain ohjelmaa, jossa tarinan sankari, häihin valmistautuva nainen, oli lihonut ulos etukäteen valitusta hääpuvustaan. Ohjelmassa nainen sai tuekseen Personal Trainerin ja ravitsemusneuvojan, jotta puku sujahtaisi päälle tuona suurena päivänä.

Olen aina pitänyt muodonmuutosohjelmista, joten jäin tätäkin seuraamaan mielenkiinnolla. Vaan mitä pitemmälle jakso eteni, sitä enemmän epäilykseni heräsivät. Jakson nainen oli liikuntaa aiemmin harrastamaton, joskin normaalipainoinen tavallinen nainen, joka laitettiin hyppimään ja punnertamaan useita tunteja päivässä. Ravintopuolella päivittäinen energiamäärä laskettiin alle tuhannenviidensadan. Tuntui epäilyttävältä toiminnalta.

Viimeinen niitti tuli kuitenkin loppuhuipennuksessa, jossa Personal Trainerina toimiva mies haastoi pariskunnan ottamaan mittaa toisistaan juoksemalla kahdeksan kilometrin matkan vaativassa maastossa ylämäkeen. Kumpi ensin kukkulan laella, voittaa kisan.

...Siis...

...Kahdeksan kilometriä? Ylämäkeen? Metsäisessä maastossa?

...

Minä en ole ikinä ollut mikään erityisen hyvä juoksija. Olen vuoden säännöllisen epäsäännöllisen harjoittelun jälkeen siinä pisteessä, että olen juossut tasamaalla yhteen soittoon sen kahdeksan kilometriä, missä vaiheessa alkoi sattua polviin ja keskeytin. Tämä vuoden harjoittelun tuloksena, ja kohtalaisella pohjakunnolla.

Ja nämä laitetaan juoksemaan kahdentoista viikon harjoittelun jälkeen kahdeksan kilometriä kukkulan laelle? Eikä siellä kukkulan huipulla edes odottanut helikopteri?

Hetkinen, hetkinen. Joku tässä nyt ei voi pitää paikkaansa.

Ja niinhän siinä kävi, että kun pariskunta lopulta pääsi kukkulan laelle, oli tilanne sellainen, että miehen harmaa t-paita ei ollut edes hikinen. Pariskunta huohotti juuri ja juuri, mutta keräsi itsensä nopeasti tuuletuksiin ja onnitteluhalauksiin.

Kun minusta vähän tuntuu, että vaikka itse Usain Bolt tempaisisi tuollaisen lenkin, saattaisi tuo näkyä muutamana hikipisarana paidankauluksessa. Niin ei, tälle teräspariskunnalle ei tullut edes hiki.

Otin tästä tapani mukaan jotenkin ihan valtavasti kierroksia. Ei riitä, että meille luodaan paineita epärealististen odotusten mukaisesti joka tuutissa - minne silmänsä kääntää, on siellä joku kaunis, Photoshopattu ihminen kertomassa, että näillä kengillä kun kävelet, niin tiukka takamus tulee. Ja hammasrivit oikenevat ja rinnat pullahtavat paidasta ulos ja vatsalihasten ääriviivat voi helposti piirtää sormella.

Niin ei! Ei riitä! Huonoa omatuntoa täytyy vielä ottaa omasta passiivisuudestaan tai liikunnan matalatehoisuudesta tai lyhytkestoisuudesta. Kun ei edes oksenna verta aina, kun kotiin tulee - kun nyt kerran puolessa vuodessa on lähtenyt lenkille.

Eniten minua huolestuttaa tässä juuri ne kohderyhmät, joille kevyesti aloittaminen ja pitkäjänteinen, tavoitteellinen liikunta ja ruokavalio olisi kaikki kaikessa motivaation säilyttämiseksi ja tulosten synnyttämiseksi turvallisin mutta tehokkain keinoin. Niin nyt joku pohjakuntoinen teini - tai miksei aikuinenkin - voimaantuu tällaisesta ohjelmasta ja lähtee reikäpäänä pinkomaan tunturia ylös, että nyt poka, nyt laihdutetaan!

Kiitokseksi tästä jää parhaassa tapauksessa revähtymä, ylirasitus, pitkäkestoinen flunssa tai silmitön taas yhdestä epäonnistumisesta syntynyt häpeä. Siinä Suurin Pudottaja-ohjelmassakin 150-kiloiset sedät ja tädit vetävät toisiaan valjaissa soisessa maastossa ylämäkeen. Miksi minä en näin vaatimattomasta taakasta selvinnyt? Ja lenkkarit poltetaan roviolla juhannuksen tullen. Että liikunta ei ole yhtään mun juttu, mulla on tosi huono kunto, sitä paitsi oon paljon onnellisempi näin pyöreänä.

Aaa!

Taidanpa tästä mennä iskemään pääni pöydänkulmaan, kun alkoi taas harmittaa tämä kaheli maailma niin paljon.

-Annapurna

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Vuosi nuoruudestani

Huomenna olen ollut medianomi vuoden päivät. Ihan hullua, miten nopeasti meni yksi vuosi elämästä, vaikka toisaalta yhteen vuoteen on mahtunut koko elämä.

Tuntuu, että olen vuodessa muuttunut enemmän, kuin viimeisen viiden vuoden aikana. Olen saanut huimasti lisää itseluottamusta samalla, kun olen tutustunut itseeni, ja tehnyt jonkinlaisen sovinnon itseni kanssa. Enää ei ole niin paha olla. Kai se liittyy osaltansa myös aikuistumiseen, mutta varmasti myös siihen, että ehkä ensimmäistä kertaa ikinä tiedän, mitä haluan elämältäni ihan oikeasti - mikä haluan olla isona - ja olen alkanut tehdä lujasti töitä sen eteen. Enää ei ole sellainen tuuliajolla-olo. Että katsotaan, mitä tästä tulee.

Kaikki alkoi tästä:


Kuka olisi arvannut, että syyskuussa 2009, kun sovitin puolihuumorilla yo-mekkoani, vedin samalla suuntaviivat ehkä loppuelämälleni? Tuosta alkanut laihdutusvimma, kun halusin valmistujaisissani mahtua tuohon mekkoon, käänsi aivan uuden sivun elämässäni. Sivuja on kääntynyt nyt aika monta lisää, ja olen siinä pisteessä, että olen ollut hyvällä menestyksellä töissä kuntosalilla puoli vuotta, ja perustanut kuukausi sitten oman Personal Trainer-palveluita tarjoavan firman. Ja se on lähtenyt käyntiin ihan älyttömän hyvin. Ja syksyllä muutan Espanjaan syventämään osaamistani urheiluhieronnan merkeissä.

Kaikki tämä siitä, että päätin eräänä päivänä sovittaa tuota mekkoa.

Vau.

Niin, no. Sovitinpa tuota mekkoa tänään ensimmäisen kerran viime kesän jälkeen. Tältä se näytti:

Toisinaan olen niin älyttömän kiitollinen tästä kaikesta, mitä vuoden aikana on tapahtunut, että melkein itkettää. Olen viettänyt suuren osan teini-ikääni tuntien syyllisyyttä tai jollain tapaa huonoa oloa siitä, mikä ja kuka minä olen. Siksipä sanon nyt aivan suoraan sydämestäni, koska minulla on siihen oikeus:

On todella siistiä olla minä.

-Annapurna

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Kotijumppaa!

Erehdyin tässä hiljattain hankkimaan kuukauden jäsenyyden erääseen oululaiseen kuntokeskukseen. Silloin tällöin minut valtaa jumppahepuli, että nyt pitäisi päästä ryhmässä liikkumaan ja hikoilemaan. Vaikka oikein hyvin tiedän päättäneeni inhota kaikenlaista ryhmäliikuntaa siitä asti, kun kävin Kemin naisvoimistelijoiden aerobiceissä ja reisi-vatsa-pakarajumpissa joskus 1900-luvun lopulla.

No, noin 16-vuotiaana aloitin kuntonyrkkeilyn. Siitä pidin paljon. Vetäjänä toimi entinen raskaan sarjan Suomenmestari - järkälemäinen, kaksimetrinen, satakilonen mutta hyväsydäminen mies, joka oli työssään ihan älyttömän hyvä ja kannustava, vaikka olin narukätinen teini. Hän opetti minut lyömään sillä tavalla, että tänä päivänäkin lähtee niin että läsähtää.

No, kun Kai lopetti ohjaamisen, siirryin erään kuntokeskuksen jäseneksi vuonna 2006. Siellä tutustuin Les Mills-jumppiin, ja ikävääni nyrkkeilyä kohtaan lievittivät BodyCombat-tunnit.

Mutta niinhän siinä kävi, että ryhmäliikunnat alkoivat taas ärsyttää pitemmän päälle. Se siis jäi.

Vuoden päästä asuin Oulussa, ja hankkiuduin erään kuntokeskuksen jäseneksi. Puolessa vuodessa se alkoi ärsyttää.

Ja nyt olen taas siinä tilanteessa, että toukokuun ajan on jäsenyys jumpille. Kävin eilen pitkästä aikaa BodyCombatissa. Hauska sattuma, että kun minä kerran vuodessa käyn Combatissa, on siellä aina meneillään ohjelmien välinen sekoitelma vanhoja trackeja, jotka muistan edelleen ulkoa. Mutta silti, kyllä: ryhmäliikunta ärsyttää minua edelleen. En osaa sanoa, mikä se tarkalleenottaen on; omaksun liikkeet melko nopeasti, en pyöri väärään suuntaan ja musiikkikin on ihan ok. Mutta paljon mieluummin ähisen itsekseni puntilla, tai vaihtoehtoisesti...

...Jumppaan kotona.

Minulla alkaa olla ihan mittava kotijumppakirjasto, joten nytpä otan asiakseni arvostella niitä tänne silloin tällöin yksitellen, että muutkin ryhmäliikunnassa kelloa anovasti tuijottelevat voivat harkita helpotuksen hankkimista.

Tänään arvostelussa on hetken mielijohteeesta tilattu Billy Blanks Celebrity fit-dvd.


Minulla oli tästä omat epäilykseni - ulkomuoto vaikutti jotakuinkin tököltä - mutta trailerista kävi ilmi, että treeni yhdistelee lyöntejä ja potkuja aerobiseen liikuntaan. Kuinkas muutenkaan.

Muhittuaan hyllyssäni puolisen vuotta, päätin maanantaina vihdoin koeajaa ohjelman. Takakannessa luvattiin ohjelman kestävän tunteroisen (1h 6min), kun itse asiassa se kestikin 45 minuuttia. Ilmeisesti kestoon oli lisätty myös ekstrat.

No, itse ohjelmasta. Hommia tehtiin aika nopealla tahdilla, mistä syystä ensimmäisellä kerralla oli vähän vaikea pysyä mukana. Tästä tulikin mieleen, että en suosittelisi ohjelmaa sellaiselle, joka ei eläessään ole potkinut tai lyönyt. Voisi kuvitella, että vauhdissa polvet ja nilkat ovat vaaravyöhykkeellä. Toki levyltä löytyy erillinen "learn the moves"-osio, mutta silti. Itse liikkeet eivät olleen erityisen haastavia, mutta suosittelisin jonkinlaista perehtymistä etukäteen.

Syke ei päässyt nousemaan kovin korkealle, kun välillä jäin vain tuijottelemaan, että ai häh. Sykemittarin mukaan keskisykkeeni oli 127 bpm, maksimin ollessa 149. Kaloreita paloi 333 kcal.

Musiikit olivat kammottavat, ja taustajumppaajat paikoin jopa pelottavia. Supertimmit ihmiset laskivat toistoja ja tahtia koko harjoituksen ajan monotonisesti ja jopa hypnoottisen kuuloisesti, tyyliin "one, two! Three, four!" ja sarjojen päätteeksi erityisesti yksi naisista saattoi välillä kiljahtaa tai karjahtaa melko primitiivisen kuuloisesti. Tästä syntyi pieniä myötähäpeän tunteita.

Itse Billy oli kuitenkin vetäjänä motivoiva, kannusti kotijumppaajia henkilökohtaisen tuntoisesti, vaikka välillä koko show tuntui vähän teennäiseltä ja jopa nololta.

Johtopäätös: alhaisten sykkeiden vuoksi ohjelma sopii ihan kivasti välipäivätreeniksi ja rasvanpolttoon. Toisaalta on ihan kiva, ettei kaikissa jumpissa syke nouse heti pilviin, että saadaan vähän vaihtelua sykealueiden välille.

Jos noloudesta ja teennäisyydestä (ja karjuvasta naisesta) pääsee yli, ja jos potkut ja lyönnit ovat edes jotenkuten hallussa, on tässä ihan kelpo kotijumppa niille päiville, kun jotain pitäisi tehdä, mutta voimat ovat vähissä.

-Annapurna