torstai 28. heinäkuuta 2011

Lännen lonkkari ja idän ihmeet

Nyt on taas niitä hetkiä, kun koko ajan tapahtuu jotain loputtoman kiehtovaa ja ihanaa. Olin juuri viikon verran reissussa, jonka yhdeydessä rakas ystäväni tutustutti minut minulle vieraaseen ruokalajiin, sushiin nimittäin.

Olin aiemmin vältellyt kyseistä sapuskaa lähinnä kala-allergiani takia. Kävi kuitenkin ilmi, ettei tämä ollut hyvin varustellussa sushi-ravintolassa ongelma eikä mikään. Tarjolla oli laajan vegavalikoiman lisäksi muunmuassa kanaa mitä mielikuvituksekkaimmissa muodoissa.

Gyozaa, nigirisushia tofulla, kanalla ja munakkaalla, ja... nuita vartaita.
Ensikohtaamisen jälkeen olen ehtinyt tutustua myös Oulun sushi-skeneen. Tomo tarjosi myös ihan fiksut vaihtoehdot kala-allergisille, joten saan jatkaa uuden harrastukseni parissa myös kotikaupungissani.

...Ja jos en muuten, niin itse tekemällä!

Minulla on tapa innostua uusista asioista ns. nollasta sataan. Kun kerran joku osuu ja uppoaa, niin siitä sitten otetaan heti kaikki ilo irti. (No, mainittakoon esimerkkinä vaikka liikunnasta kiinnostuminen. Tässäpä sitä vuokraa maksellaan muita auttamalla...)

Niinpä reippaana tyttönä tempaisin tänään, ja pyörittelin omat sushit. Lystiä touhua oli se: kaikkia jänniä uusia elementtejä, joita ei ole ennemmin ehkä edes hoksannut käyttää. Eniten minut vei sushissa mennessään juuri se ajatus, että ruokailu ei ole vain harmaan massan mättämistä mahaan, vaan suoranainen tapahtuma, pysähtymisen paikka, mahdollisuus viettää rauhaisa hetki hyvässä seurassa ja esteettisen ruuan äärellä.

Ja aikaahan tuohon touhuun saikin varata. Muutaman tunnin läpsyttelyn jälkeen ruokapöydästäni löytyi tällaisia pötkylöitä:

Tonnikalachilimajoneesiavokadotäyte ja pekoni-muna-nigiri. Jes!
Rullailu tekee mestarin... kai?
Lopputulos taisi olla ihan onnistunut, kun riisiä riitti otsan lisäksi myös itse tuotteeseen? Mies tosin epäili kotiutuessaan löytävänsä riisit seinästä ja minut itkemässä keittiön lattialla. Vaan ei! Näin sitä vain selätettiin idän ikiaikaiset ihmeet! Eikä meinannut mennä hermo kuin ihan pariin otteeseen. Suurimman osan ajasta olin kuitenkin lapsenomaisen innostunut ja aidosti ihastunut aina, kun bambumaton sisuksista pötkähti ehjä tuubi alustalle. Uskomatonta! Miten minä tuon tein?

Sushi on kuitenkin yllättävän täyttävä ruokalaji. Söin rullia ehkä kolme tai neljä, kun iski seinä vastaan. Siihennähden... Tuntui, että tein ruokaa viisitoista tuntia, mutta ruokailu kesti kymmenen minuuttia...? No, lystiä ja hyvää joka tapauksessa, ja varmasti pienellä harjoittelulla ja tuotekehittelyllä saa valmistusajan pudotettua kymmeneen tuntiin! Hehe!

Toinen uusi villitys on sellaista lajia, että koen yhtäkkiä olevani 14-vuotias poika. Onneksi olen aina ollut täysin kykenemätön tuntemaan minkäänlaisia häpeän tunteita tekemisistäni, muuten tämä olisi saattanut jäädä kokeilematta. Uusin hurahduksen kohde kun nimittäin on...

Kowabunga, yo!
...Longboard! Kyseessä on hyvin pitkälti perinteistä rullalautailua muistuttava laji, paitsi että longboard eli lonkkari on suunniteltu ennen kaikkea pitkien matkojen taittamiseen, ei niinkään temppuiluun, kuten tavalliset rullalaudat.

Innostuin lajista kokeiltuani ystävän lautaa. Ensikosketuksella ei ollut kasvokontakti asfaltin kanssa kovin kaukana, mutta kun tasapaino löytyi ja alkoi muutenkin hoksata, mikä on homman nimi, niin niinhän sitä joutui itselleen moisen hankkimaan.

Ja tässä tulee vastaan syy, miksi häpeän tunteen puutteellisuus on oleellisessa osassa lonkkarin opettelun kanssa: ei ehkä ole maailman tavallisin näky, kun 24-vuotias nainen huoppuu kissakypärä päässänsä rullalaudan päällä kaupungin keskustassa. Ensimmäisen illan otin alkeita haltuun rauhallisesti kotikulmilla, mutta eilen kävin jo toimittamassa asiat kaupungilla lonkkarin kyydillä. Muutamaan otteeseen toki sattui pieniä huteja...

Game Over. Continue - Yes / No ?
Välillä uskollista ratsua sai olla hakemassa ojasta ja allikosta, mutta mitä itsepäisemmin laudan päällä keikkuu, sitä enemmän alkaa tuntea huikeita onnistumisen, vauhdin ja vapauden tunteita.

Niin ja, tunnin reissu kaupunkiin ja takaisin käräytti yli 600 kaloria, ja onhan tuo samalla mahdottoman hyvää tasapainoharjoitusta. Puhumattakaan siitä, miten viileältä näyttää, kanniskellessaan lautaa kaupungilla! (Tai voi kuvitella näyttävänsä. Heijastuksia kannattaa vältellä.)

Tästäkin innostuneena sanonpa taas: hittoako sitä kuluttaa aikaansa sellaisten lajien parissa, joissa käy vain suorittamisen paineesta. Unohtakaa ne ankeat ryhmäliikunnat, jos ette oikeasti niistä tykkää, ja kokeilkaa odottamattomia lajeja. Saatta löytyä vaikka ja mitä!

tiistai 19. heinäkuuta 2011

I get a kick out of you

Naistenlehdissä kirjoitellaan suhteellisen useasti siitä, kun liikunnasta ja laihduttamisesta tulee pakkomielle. Että varsinkin tämä teema pyörii varsinkin nuorten naisten ajatuksissa siinä määrin, että se alkaa rajoittaa muuta elämää. Ei esimerkiksi voida lähteä kavereiden kanssa ulos syömään, tai kaikki menot on suunniteltava jumppa-aikataulujen ympärille.

Toinen silloin tällöin tapetilla oleva asia on liikunnan epämiellyttävyys, kuin se olisi jokin välttämätön paha, jonka ainoana tarkoituksena on pakonomaisesti tavoitella sitä ihannekroppaa ja ylläpitää terveyttä ja suorituskykyä, että jaksaa tehdä töitä ja olla kunnon ihminen. Mutta kuitenkin tällainen alitajuinen pakko aiheuttaa vaan tarpeetonta lisästressiä, kun ei ikinä koe tekevänsä tarpeeksi, ja omasta mielestään ne housut aina vain puristavat ja kesäkuvissa makkara tursuaa muualtakin kuin suupielistä.

Sain ennen lohtua lukiessani artikkeleita naisista, jotka yksinkertaisesti vain inhosivat liikuntaa. Koin tulevani jotenkin hyväksytyksi: on ihan ok olla tekemättä mitään, se nyt ei vain ole kaikkien juttu.

En edelleenkään tarkalleen tiedä, mikä minuun iski, kun pari vuotta sitten lähdin tälle tielle. Havahduin kuitenkin pari viikkoa sitten salilla ihan käsittämättömään hyvänolon tunteeseen, kun olin saanut puserrettua sen kolmannen tiukan sarjan kunnialla, joskin naama punaisena huutaen loppuun asti. Kyseessä ei ollut tavallinen hyvästä suorituksesta syntynyt mielihyvän tunne, vaan suorastaan euforisen ravisteleva tuokio.

Koin tuon saman tunteen eräänä päivänä, kun lähdin lenkille katkaistakseni viikon mittaisen kesäfiilistelyn. Yhtäkkiä valtaisa mielihyvän aalto purskahti jostakin, kuin koko kroppa olisi täyttynyt halleluujaa huutavalla kihelmöinnillä. Kuin jokainen solu olisi liittynyt siihen ylistyskuoroon: kiitos, kun pidät meistä huolta! Mekin lupaamme pitää huolen sinusta!

Ymmärsin saavuttaneeni jonkinlaisen tasapainon omassa liikkumisessani. Se on lakannut olemasta pakollinen velvollisuus ja on sitävastoin muuttunut yhdeksi parhaista ystävistä. Minun ei tarvitse enää ajatella, olenko liikkunut tällä viikolla kaksi, kolme vai neljä kertaa, että pitääkö nyt pitää lepopäivä vai onko pakko lähteä vielä kerran lenkille, että suositusten mukainen kolme kertaa viikossa tulee täyteen.

Liikun silloin, kun se tuntuu hyvältä - yleensä kolmesta neljään kertaan viikossa - eikä se vaadi enempää ajattelua. Lenkkitossujen vetäiseminen jalkaan ei (pääsääntöisesti) vaadi itseruoskintaa, ja löydän itseni salilta ennen kuin itse edes tajuan sinne lähteneeni.

Ja silloinhan se on ihanteellista, kun halu liikkua tulee selkärangasta. Mutta sen opetteleminen vei aikansa, vaati yhden akuutin ylikunnon ja lukemattomasti riittämättömyydestä kumpuavia, katkeria kyyneleitä.

Oman kehon kuunteleminen ja sen opettelu on vähän kuin parisuhde. Kun toiseen alkaa tosissaan tutustua, sattuu väkisinkin yhteentörmäyksiä, varsinkin, jos on tottunut aina tekemään kaiken omilla ehdoillaan. Kuitenkin, kun asialle antaa aikaa ja kokeilee erilaisia lähestymistapoja ja välillä ottaa oikein kunnolla yhteen, alkaa ajan mittaan toisen vinkeet tuntea.

Tässä on vain se pieni yksityiskohta, että omasta kropasta ei kovin hepposin perustein oteta eroa. Että sitäkin suuremmalla syyllä kannattaa yrittää tulla toimeen!

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Neljän päivän itsetutkiskelu

Silloin tällöin sitä ihminen löytää itsensä syömästä sanojaan. Minulle kävi näin tällä viikolla, kun löysin itseni äkkiarvaamatta luontaistuotekaupan kassalta ojentamasta korttia, jolla maksoin mehupaastokuurin.

En tiedä, mistä moinen. Kokeilin paastoamista muutama vuosi sitten, mutta kun kolmantena aamuna en ensin päässyt sängystä ylös, ja kun lopulta pääsin, päättyi matka sänkyä vastapäätä olevan vaatekaapin oveen pää edellä, jäi kokeilu osaltani siihen.

Nyttemmin olen ollut sitä mieltä, että paastoaminen on vain turhaa itsensä kiusaamista, joka syö lihakset, ja jolla ei ole todellisia terveydellisiä vaikutuksia, ja on muutenkin ihan hölynpölyä. Että kyllähän kroppa itse itsensä puhdistaa, sitäpaitsi viehän paasto vain mennessään suoliston hyvätkin bakteerit. Ja siitä seuraava painonpudotus ei lähde sieltä, mistä laihtuessa painon olisi hyvä pudota - siis rasvasta. Että paino kyllä palaa entiselleen, kun ruokailua jatketaan vanhaan malliin.

...Ja niinpä sitä käveltiin kotiin kassit paastomehupulloista kilisten. Saattaisi helposti ihminen kysyä tässä vaiheessa, että miksi, oi miksi ihmeessä?

No, tarina meni jotakuinkin näin:

1. Päivä

Edellisenä iltana minulla oli ilo ja kunnia nauttia puoli litraa vettä, johon oli sekoitettu 30 grammaa glaubersuolaa. Ihan vertailun vuoksi: teelusikallisessa on noin viisi grammaa. Se liemi on jotain ihan käsittämättömän kuvottavaa, ja tiedoksi: makuelämys ei parane mustaherukkamehuun lantrattuna. Taisin tyhjentää tuoppia tunteroisen verran, nenästä kiinni pitäen, silmät vuotaen ja yökkäillen. Eli kaikin puolin miellyttävä kokemus oli se.

Suolaahan juodaan, jotta suolisto aloittaisi tyhjenemisen. Enempää ko. toimenpiteeseen puuttumatta, näinhän siinä kävi. Niinpä ensimmäisenä aamuna on jo melko tyhjä olo. Tästä se kuitenkin vasta alkaa: seuraavat neljä päivää erilaisia mehuja, kasvisliemikuutioita, molkosania ja... kahdesti päivässä suolihuuhtelua. Ei luulisi, että on luterilaisen ihmisen hommaa tällainen.

Päivä menee kuitenkin suhteellisen kivuttomasti. Käyn salilla ja rullaluistelemassa seitsemisen kilometriä. Olo on melko energinen, mitä nyt nälän tunne veti ajatuksia puoleensa koko ajan. En olekaan aiemmin huomannut, miten sitä ruokaa tursuaa joka tuutista!

2. Päivä

So far so good! "Ruokailut" ja muut toimenpiteet alkavat tulla rutiinilla, ja kroppa alkaa hyväksyä tilanteen. Alkaa tuntua pientä heikkoutta raajoissa, ja ajatus tökkii. Lisäksi nälän tunne alkaa olla aika ärsyttävä, mutta huomaan ihmeekseni sen laantuvan tehokkaasti puolella litralla kasvisliemikuutiota ja tomaattimehua. Mehut alkavat jopa maistua ihan hyviltä. Kaupassa käyminen ja puistossa porukalla ajan viettäminen on kuitenkin melko raastavaa henkisesti.

Olen jostain kuullut toisen päivän olevan se pahin, kun maha alkaa olla tyhjä, ja kuona-aineet pääsevät imeytymään verenkiertoon. Tämä puolestaan kuulemma aiheuttaa kuvotusta, heikotusta ja pyörrytystä. Ei mitään merkkejä tällaisesta, joten lippu korkealla kohti uutta päivää.

3. Päivä

Ihan järkyttävää paskaa. Voin aamulla tosi huonosti. Minua huimaa oikein tosissaan, ja joudunkin jatkuvasti ottamaan tukea seinistä ja pöydistä. Mies läpsyttelee kotiin pakastepizzan kanssa, jonka seurauksena minusta pääsee suoraa huutoa. Kuin eläimestä.

Makaan sängyssä iltapäivään asti. Kasvisliemen tuoksu tuntuu käsittämättömän kuvottavalta, koostumus tuntuu suussa sietämättömältä. Kuitenkin pakotettuani päivän satsit alas, saan voimaa ja lähden kaupungille. Olo tuntuu itse asiassa nyt paljon paremmalta, jopa energiseltä.

On kuuma päivä, joka saa olon tuntumaan höveliltä. Portaat ja ylämäet nostavan sykettä kovasti, jalat tuntuvat heikoilta. Jäätelökojun edessä ihmiset imuttavat sopivasti sulanutta jäätelöä kuin teinit toisiaan yläasteella. Haluan heittää kaikkien tötteröt maahan. Ja hyppiä niiden päällä.

Mieleni tekee jäätelöä, suklaata, pizzaa, grilliruokaa... Jopa sellaisia asioita, joita normaalisti ei edes tee mieli. Olen ihan järkyttävän pahalla päällä, pienet asiat käyvät tosi paljon hermoon, äänet käyvät korvaan, olen kaikin puolin rasittava ihminen ja avopuoliso.

4. Päivä

Autuus! Herätessä olo on tosi hyvä. Päivän mittaan toimenpiteet hoituvat jo vanhasta muistista, eikä mehujen maku enää aiheuta valtavia inhon tunteita. Eipä se olekaan itse asiassa hassumpi kaveri tuo suolihuuhtelu! Olen hyvällä tuulella, ja pienet asiat saavat minulle kauhean hyvän mielen. Ilahdun kaikesta kuulemastani ja lauleskelen mennessäni.

Muiden syöminen ei enää ihan kauheasti liikuta minua. Juon ihan tyytyväisenä vettä terassilla, muiden juhlistaessa kuumaa lauantaita pitkillä huurteisilla. Väsyn kuitenkin aikaisin, ja lähden kotiin lukemaan ja katsomaan elokuvia. Kamelin selkä on taittua yöllä, kun lähden hakemaan pientä juhlijaa kotiin, joka pyysi käyttämään grillillä ennen nukkumaanmenoa. Ilmoitan tulevani hakemaan vasta, kun grilliruoat on syöty. Aiheesta käydään lyhyt väittely tiukoin sanankääntein.

Paastoa on muutama tunti jäljellä. Olen aiemmin käynyt ostamassa Punnitse&Säästästä suklaalla kuorrutettuja manteleita. Olen ihan järkyttävän lähellä sortumista, mutta hoen mielissäni: "This! Is! SPARTA!" ...ja selviän houkutuksista. Vaikka vähän nuuhkinkin taivaalliselta tuoksuvia manteleita.

5. Päivä

Herään nauraen ja tuulettaen. Paasto on ohi! Saan siirtyä varovaisesti oikean ruoan syömiseen. Teen viimeisen kerran suolihuuhtelun (ei tule ikävä...) ja suuntaan kauppaan hakemaan tuoreita mansikoita.

Miten hyvältä kaikki tuoksuukaan kaupassa! Olen vältellyt niitä paikkoja viimeisten päivien aikana, ja voin vannoa, että haistan kaikki pienimmätkin vivahteet paksuimpienkin muovipakkausten läpi! Nektariinit tuoksuvat taivaalliselle! Heittelen korin täyteen kaikkea ihanaa: mansikoita, nektariineja, päärynöitä, tarvikkeet tofu-salaattiin...

Pääsen kotiin, jyrräytän mansikat tehosekoittimessa rahkan ja hunajan kanssa.

Poskelleni vierähtää onnen kyynel.

Mikään ei ole ikinä maistunut niin hyvälle. Jos olisin uskovainen nainen, kiittäisin luojaa.

...vaan taidanpa kiittää siitä huolimatta.

Ihan oikeasti. Thanks, buddy.

Lopputulos

Neljän päivän paaston aikana paino ei pudonnut merkittävästi, pikemminkin palasi niihin lukemiin, joissa se pyöri ennen juhannuksesta alkanutta törttöilyviikkoa. Mutta enpä minä tätä sen takia tehnytkään.

En edelleenkään tiedä, mikä se sysäys oli, mutta tällä hetkellä tunnen oloni ihan loputtoman kevyeksi ja hyväksi. Juotuani aamuisen mansikkasmoothien tunsin oikeasti jotain ihan käsittämätöntä kiitollisuutta, onnellisuutta ja keveyttä, kuin kaikki osakseni annettu paino olisi kerralla nostettu pois harteilta ja sydämestä.

Ennen kaikkea tämä oli siis henkinen matka. Neljän päivän aikana huomasi itsestään paljon asioita, ennen kaikkea syömisestä: miten sitä koko ajan oli alitajuisesti nappaamassa jostain jotain. Banaani tuosta pöydältä, yksi suklaapala kaapista, tai sitä nyt voi yhden huurteisen juoda...

Ei sillä, etteikö kesällä näin saisi - ja jopa pitäisi - tehdä, mutta silti minulla on tällä hetkellä jopa zeniläinen olo. Kaikkina niinä kurjuuden hetkinä kävin aika syvällä itsessäni, enkä tarkoita, että pelkästään ruokailuun liittyvissä asioissa. Kävin läpi elämääni ja valintojani milloin missäkin vaiheissa. Kun oli aikaa ajatella, ja kaikenlainen ajattelu oli pois syömisen ajattelusta.

Sen mansikkasmoothien jälkeinen olo oli sellainen, että se kuittasi koko neljän päivän kärsimyksen. Voisin jopa kuvailla, että euforinen.

Ja nyt on sellainen olo, että jos olisin lopettanut toisen tai kolmannen päivän aikana heikon hetken tullen, olisin melko varmasti juossut lähimpään mihin tahansa, mistä saa epäterveellisintä mitä tahansa. Neljännen päivän kohdalla se olo poistui, ja nyt minulla ei kävisi mielessäkään romuttaa tätä leijuvaa olotilaa jollain älyttömällä pläjäyksellä.

Viime kertaan verrattuna luulen, että suurin ero onnistumisen ja epäonnistumisen välillä on lähtökohta. Pari vuotta sitten olin huomattavasti huonommalla hapella, huonossa kunnossa ja syönyt jo pitkän aikaa mitä sattuu. Johtuiko se sitten siitä vereen päässeiden kuona-aineiden määrästä, yleisestä huonosta kunnosta tai itsekurin puutteesta, mutta tämä kerta oli siihen verrattuna lasten leikkiä.

Jään miettimään, tulevatko ruokailutottumukseni tämän seurauksena ottamaan jonkinlaisia uusia suuntia. Tällä hetkellä ravitsemus kiinnostaa minua taas ehkä enemmän kuin aikoihin, sillä kun selvästi on aivan arvaamattoman suuri merkitys siihen, miten voimme tavallisessa arjessa.

Suosittelenko tätä kokemusta muille? Ehdottomasti, mutta ennen kaikkea henkisenä matkana itseensä, aikana miettiä sitä omaa napaansa. Kuitenkin suosittelen miettimään olosuhteita: millainen elämäsi on ollut ennen paaston aloittamista, sanotaanpa vaikka, viimeiset puoli vuotta? Olisiko kuitenkin helpompi ensin aloittaa lempeämmillä keinoilla, kuten ruokavalion tarkkailulla ja kevyen liikunnan aloittamisella? Tämä ei missään tapauksessa ole keino luoda pysyviä muutoksia painossa, mutta kuten sanottua, ehdottomasti se on oppimisen paikka.

Toinen asia, mistä on hyvä sanoa: miettikää, missä seurassa liikutte, kun paastoatte. Jos olette kuten minä, eli lähes selkärangattomia nilviäisiä, voi kesäpäiväinen puistopiknik olla ihan silkkaa kidutusta. Tähän vaikuttaa varmasti myös vuodenaika, ja tästä viisastuneena voinkin harkita seuraavan kerran paastoavani syksyllä tai talvella, kun saa hyvällä omatunnolla kyyhöttää omassa luolassaan, lyhdyt sammutettuina ja verhot tiukasti yhteen vedettyinä.

Paino mitä ilmeisimmin palaa parin seuraavan viikon aikana, mutta sitä odotellessa aion ammentaa mahdollisimman paljon tästä olosta... ja tästä vastustamattoman pehmeäksi muuttuneesta ihosta! Apua, miten ihanaa!

-Anna

P.s. Kyseessä oli siis Vogelin Mehupaastokuuri. Paastoamisesta kiinnostuneita suosittelen vilkaisemaan Jussi Riekin kirjoitusta aiheesta. Sieltä vähän tiukempaa faktaa.