keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Huh huh nimittain...!

Kohta viikko on takana Espanjan maalla. Tanan oli ensimmainen sellainen aamu, kun ulos lahtiessani en meinannut lentaa pyrstolleni pelkastaan siita tosiasiasta, etta olen Espanjassa. Aivot alkavat pikkuhiljaa ottaa vastaan sen tiedon, etta taallapa sita nyt ollaan ja ihan tosissaan seuraavat yhdeksan kuukautta.

En ole viela saanut nettia koneelleni, joten joudun turvautumaan nettikahviloihin, joiden nappaimistojen kanssa yritan viela tulla toimeen. Skandit palaavat kayttoon jahka saan netin toimimaan omalla koneellani - sita ennen en viitsi juuri edes paivitella, kun sen verran rasittavaa kirjoittaa ja epailematta myos lukea on tallainen teksti.

Lyhykaisyydessaan kuitenkin tahan asti tapahtunutta: asumme kampassa, josta on pari kilometria matkaa Fuengirolan keskustaan. Tarkein tieto ehka on kuitenkin se, etta seitsemannen kerroksen kattohuoneiston parvekkeeltamme on lahes esteeton nakoala Valimeren ylle. Rantakatu on loputtoman pitka ja taynna elamaa aamusta iltaan. Vuoret kohoavat toisella puolen taloa pilviin asti. Pihassamme on keidashenkinen uima-allas. Niinpa onkin aika raskasta, kun kay lenkilla rantaa pitkin, etta meneeko sen jalkeen virkistaytymaan alakertaan uima-altaaseen, vai jaksaako ylittaa tien pulahtaakseen Valimereen. Ah, elaman suuria kysymyksia.

Koulu alkoi maanantaina, ja olen todella innoissani. Luokalta loytyi heti samanhenkista porukkaa, ja uskon, etta saamme aikaiseksi monenlaista tuhoa tulevan yhdeksan kuukauden aikana. Suunnitteilla on kaikkea surffauksesta patikointiin lahivuoristoissa ja pitempia matkoja syvemmalle Espanjan sydameen.

Kuntosalit ovat taalla kovin erilaisia kuin mihin olen Liikussa tai muutenkaan Suomessa tottunut. Erasta salia hallinnoi ei enempaa tai vahempaa kuin entinen mr. Universum. Tayteen ahdettu sali oli taynna bodattujen ihmisten kuvia. Personal Trainerit - myos ne naiset - nayttivat silta, etta en kylla ehka kehtaisi taalla sanoa edustavani samaa ammattikuntaa. On muuten aamupuurot syotyna!

Ah, ja lopuksi viela: kuten olin uhonnut, aloitin taalla uuden harrastuksen. Salilla lahella minua jarjestetaan kolmesti viikossa capoeiraa, jonka ensimmaisella tunnilla olin maanantaina. Tanaan on seuraava tunti, ja alaraajat ovat kylla sen verran kiitollisia (lue=umpijumissa) maanantaista, etta saa nahda, kuinka neidin kay. Mutta ihan alyttoman hauskaa se kylla oli, ohjaajana toimi kamalan pieni brasilialainen mies. Minun lisakseni tunnilla oli toinen suomalainen nainen, down-syndroomainen mies joka oli ihan tajuttoman hyva, seka yksi espanjalainen mies. Sali on ollut paikalla vasta kaksi viikkoa, joten saa nahda, millainen ryntays sinne viela tulee, mutta toistaiseksi pieni ryhma on hyva kaltaiselleni idiootille kivipatsaalle. Ei oikein lahde nuo kasillaan seisomiset, mutta viela mina perkeleeni kesytan!

Tallaista siis taalta helteisesta Fugesta. Elama on taalla aika hyvaa. Suosittelen itse kutaistakin nostamaan katsetta pois omasta navasta - maailma on aika alyton paikka!

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Baby I am ready to go!

Juuri, kun olen alkanut tottua kiskomaan kauluksia pystyyn, kyyristelemään sateenvarjon alla ja ihmettelemään, mihin se kesä meni...

...nousen aamulla koneeseen lähteäkseni opiskelemaan Espanjaan yhdeksäksi kuukaudeksi. Urheiluhieronta on homman nimi, kodin pihassa on uima-allas, ja parvekkeelta näkyy merelle. Perjantait ovat etäopiskelupäiviä, eli käytännössä koulua on neljänä päivänä viikossa.

Huomiselle on luvattu päiväksi +26 astetta, yöksi +20.

Mutta älkää hätäilkö: tulen jakamaan kaiken kokemani täällä! Espanjassa oppinee yhtä sun toista, aivan uudesta näkökulmasta!

Eipä muuta kuin adios amigos, terveisiä loskalle! HAHAHA!

perjantai 9. syyskuuta 2011

Virheitä vai jalanjälkiä?


Kun olin noin kymmenvuotias, minulle tilattiin Suosikki-lehti. Se oli eräänlainen välimuoto selvästi lapsille suunnattujen ja teinien lehdissä. Opettelin pop-kulttuurin perusteita, ilmiöitä ja nimiä. Lehden kolahtaessa luukusta tutkin ahmien sen sisällön, kaiken värikkäistä vaate- ja meikkimainoksista jännittäviin kuviin kauniista ihmisistä erikoisia taustoja vasten. Pienen kaupungin tyttöön räikeät meikit ja dynaamiset poseeraukset tekivät syvän vaikutuksen.

Erityisesti tuon jännittävältä tuoksuvan lehden sivuilta mieleeni on jäänyt kuva Pamela Anderssonista. Kuvassa Pam seisoi ilman paitaa sivuttain kameraa kohden, kädet rinnalle ristittynä, viekottelevan eteerinen katse silmissään.

Riisuin paitani ja astuin peilin eteen. Käänsin kylkeni peiliä kohden. Elettiin 90-luvun loppua kylmässä, pienessä Kemissä. Olin melkein 170-senttinen lapsi ja painoin lähes seitsemänkymmentä kiloa. Talvisaikaan verisuonet kuulsivat kalpean ihon läpi. Tuohon aikaan minulla oli puoleen selkään asti ulottuva tasapaksu vaalea, karhea ja helposti pörrööntyvä tukka.

Ristin käteni rinnalleni, kuten ihana, kaunis, upea Pamela oli näyttänyt mallia. Kohensin ryhtiä, vedin vielä lapsenpyöreää vatsaa sisään, ja loin peiliin kohtalokkaan katseen. Kymmenvuotiaan ymmärrykseni ei riittänyt selittämään, miksi peilistä katsoi takaisin kalpeaihoinen, isonenäinen, möhömahainen, nolo... rumilus. Olin vaalea, kuten Pamela, ja nainen (tyttö), kuten Pamela – miksi en näyttänyt samalta.

Vasta paljon, paljon myöhemmin opin meikeistä, kuvankäsittelystä ja kauneuskirurgiasta. Mitä olin juuri tullut tehneeksi, oli ensimmäinen kerta, kun vertasin itseäni viihdeteollisuuden luomaan, epätodelliseen naisen kuvaelmaan. Olin juuri ja juuri kymmenen.

Voin oikeutetusti sanoa, että olen kasvanut aikana, kun epätodellisten ihanteiden tavoittelu on kokenut räjähdysmäisen kasvun. Muutaman viime vuoden aikana olen huomannut erityisesti kauneuskirurgian soluttautuneen viihdemaailman kautta aina lähemmäs tavallista kuluttajaa. Kyseessä ei ole enää hyssytelty rikkaiden ja kuuluisten pieni salaisuus, vaan salonkikelpoinen keino ehostaa itseänsä meikin, hiusten ja vaatteiden ohella.

Fit-lehti kirjoitti syyskuun numerossa kahden aukeaman jutun aiheesta. Lehden kyselyyn osallistuneista reilusti yli puolet voisi harkita joskus käyttävänsä kauneuskirurgiaa. Uskallan epäillä luvun olevan todellisuudessa vielä suurempi, jos kysymykseen lisättäisiin kohta ”jos se olisi täysin ilmaista”. 59 % ilmoittaa suhtautumisensa ulkonäön kohentamiseen kauneuskirurgian keinoin muuttuneen positiivisempaan suuntaan viimeisten vuosien aikana.

100 % Anna-Cecilia Kemppaisesta on sitä mieltä, että tämä on järkyttävää. Miten pitkälle me olemme valmiita menemään saavuttaaksemme täydellisen ulkonäön – sen, minkä luomiseen vaaditaan lauma kauneus- ja kuvankäsittelyalan ammattilaisia?

Miten me olemme itseemme niin tyytymättömiä, että antaudumme – tai ainakin salaa haluaisimme antautua – tällä tavoin pisteltäviksi ja leikeltäviksi? Ymmärrän prosentit siinä tapauksessa, että vastanneet kärsivät jostain poikkeuksellisen häiritsevästä kosmeettisesta virheestä, tai ovat sairauden tai onnettomuuden myötä saaneet kannettavakseen huomiota herättäviä arpia tai epämuodostumia. Muussa tapauksessa – mitä ihmettä tämä on?

Kaiken taustalla näyttää pyörivän massiivinen kauneusbisnes, jonka tehtävä on luoda tarve, ja siihen tarpeeseen vastaava tuote. Luodaan rumuutta sinne, mistä sitä ei tavallinen kengänkuluttaja tajua edes etsiä. Esimerkiksi minä itse hairahdin tähän ansaan kuultuani, että kasvojen ihohuokoset voivat laajeta rumasti, ja että tätä rasvaa käyttämällä ne laajentumat sitten saadaan supistumaan takaisin. Niinpä työnsin naamavärkkini viiden sentin päähän peilistä ymmärtääkseni järkyttävän totuuden, joka minulta tähän asti oli ovelasti kätkeytynyt: Laajunteet ne ovat, kirotun huokoset! Seuraavan kauppareissun yhteydessä onneksi löysin lääkkeen tähän vitsaukseen. Kun edellisenä päivänä en edes tiennyt, että ihohuokoset voisivat olla ongelma.

Ja sitten. Lempilapsi, itse pääpiru; selluliitti. En osaa edes kuvitella sitä muhkuraisten reisien ympärillä pyörivää rahasummaa. Selluliitti jos jokin on malliesimerkki kauneusteollisuuden itsensä luomasta joukkopsykoosista. Ihan oikeasti – onko koskaan ihminen, olkoon se nyt mies tai nainen, jota olette syvästi rakastaneet ja joka on teitä rakastanut, jättänyt teidät rakkauttansa vaille sen vuoksi, että selluliittiä löytyy reisistä? Että sisko tahtoisin jäädä, mutta selluliitti ei ole kuumaa. Ihan oikeasti! Mitä hittoa!

Hyvä on, hyvä on: ehkä en tiedä, mistä minä puhun. Olen 24-vuotias. Ehkä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä toivon, että olisin aloittanut ryppyvoiteiden käytön suositusten mukaisesti ennen kuin täytän 25. Ehkä silloin alkaa kiinnostaa maksaa 1400 euroa kolmen ultraäänihoidon sarjasta. Ehkä sitten pieni ruiskaisu silmäkulmiin ei kuulosta ollenkaan pahalta. Siitä en tiedä mitään. Mutta siitä tiedän, että mitä suuremmissa määrin näiden kysymysten äärellä painii kokonainen legioona alle kolmekymppisiä, lähtökohdin kauniita naisia, jotka ovat kuin se kymmenvuotias tyttö ilman paitaa peilin edessä, jolle kukaan ei ollut kertonut kylkiluiden poistamisesta tai silikonirinnoista. Miksi minä olen tällainen, kun tuo on tuollainen? Voisinko minä olla tuollainen? Miten? Ja – millä hinnalla?

Tarina muuten kertoo, että Hollywoodiin pyrkivät nuoret tähtöset teettävät kauneusleikkauksensa jo ennen kuuluisuuteen nousemista, jotta juorulehtien olisi vaikeampi päästä ennen-jälkeen-kuvien äärelle. Että siinä.

Keskustelin kerran aiheesta erään miehen kanssa. Hänen näkemyksensä kauneuskirurgiasta – erityisesti silikonirinnoista – oli seuraavanlainen: ”on mahtavaa, että koko länsimainen miehinen maailma on saanut naisten mielet niin alistettua, että he tekevät tällaisia uhrauksia vain miellyttäkseen miehiä!” Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että tässä vaiheessa veri kuohahti niin että korvissa soi. Olen pyhää raivoa täynnä. Mitä?!

Olen äärimmäisen huolissani en pelkästään meistä aikuisista ihmisistä, vaan ennen kaikkea niistä lapsista, jotka nyt riisuvat paitojaan. Millaisia vertailukohtia heillä on? Voiko itsetunto oikeasti olla kiinni siitä, onko ripsiväriä vai ei, rintojen koosta tai leuan mallista? Saako se olla niin? Annammeko sen todella olla niin? Millaista mallia me haluamme antaa?

Naistenlehtien antamien luetteloiden perusteella etsin omat kauneusvirheeni. Osaatko yhdistää pisteet?

Ahtaat ja kierot hampaat, epätarkka huulen raja, uurteet suupielissä

Uloskasvaneen rustokorun jättämä patti

Ns. aatelisnenä...
...josta on kysytty, onko se joskus murtunut. (Ei ole.)

Kuten KuntoPlus-lehti asian ilmaisi: "löysä sisäreisi".

Ja siinä sitä on - selluliittiä!!! Ja raskausarpia! 666!!! ANTIKRISTUS! (Ei käynyt ilmi mustavalkoisesta kuvasta.)

Kroonisesti mustat silmänaluset ja silmäpussit ja pahamaineiset ihohuokoset
Minä haluan tietää teidän lempparikauneusvirheet! Mitä teillä on?

torstai 8. syyskuuta 2011

Tunnustuksia!

Hei, minun on myönnettävä, että oon ihan tosi huono näissä asioissa. Nimittäin blogien välisten tunnustusten vastaanottamisessa. Sanomattakin selvää, että sellainen kun napsahtaa kun sitä vähiten odottaa (=aina kun niin käy), ilahduttaa se mieltä kovasti paljon. Mutta aina se jotenkin hämmentää, enkä aina osaa toimia tarkoitetulla tavalla, ja sitten tulee sellainen olo, että loukkaa antajaa, koska on itse niin tökö muija, ettei saa tällaisia asioita aikaiseksi.

Vaan nyt minä saan! Nimittäin Jenna muisti minua tällaisella:

Idea olisi nyt vastata muutamaan kysymykseen, ja antaa sitten auringonpaisteen kiertää. No, katsotaan ensin niitä kysymyksiä:

Suosikkiväri: Vastaan tähän aina että sateenkaari, niin se on kompromissi, eikä kenellekään tule paha mieli. Aika suvaitsevaista.

Suosikkieläin: Kaikki maailman oravat!

Suosikkinumero: En oo ikinä oikein ymmärtäny tämmösiä kysymyksiä. Miten voi olla suosikkinumero? Jos multa kysytään, mitä vähemmän numeroita, sen parempi. Että varmaan nyt sitten 0?

Suosikkijuoma: Vesi. (...)

Facebook vai twitter: Höpönassukirja.

Intohimosi: Hyvä ruoka ja juoma!

Saada vai antaa lahja: Ehdottomasti antaa. Lahjan saaminen on aika usein jotenkin vaivaannuttavaa, vaikka lahja olisi miten mieluisa tahansa. Paitsi jos savuporoa saa, tai ulos viedään syömään, niin sitten jepajee!

Suosikkiviikonpäivä: Saturday night fever!

Suosikkikukka: Auringonkukka!

Suosikkikuvio: ...Kuvio? Enpä ole miettinyt, että minulla olisi suosikkikuviota. Tanssikuviot! Sulla on niin hiton hyvät muuvit, sä näytät tuliselle!

...Ja jo aiemmin kesällä Laura Lapsenkengistä antoi tällaisen tunnustuksen:

Tunnustuksen saajan kuuluu kertoa lempiväri, -ruoka ja -paikka, jossa haluaisi käydä.

Lempivärini tuli varmaan aiemmin selville.

Lempiruokaani on monipuoliset ja jopa jännittävät maut maailmalta. Tutustun mielelläni uusiin kulttuureihin niiden ruokien kautta, koska sieltä löytää paljon varastettavaa omaan jokapäiväiseen ruoanlaittoon tai erityisiin herkkuhetkiin. Iän myötä olen päässyt hyvin eroon ennakkoluuloistani (hei - en teininä suostunut syömään fetaa!) ja reissaamisen myötä minusta on kuoriutunut pieni (iso) pieni (iso) niin että pieni kulinaristi. Oli se sitten tulista linssivihannesmuhennosta Intiasta, sushia Japanista, parmankinkkua ja juustoa Espanjasta tai hitto soikoon poronkäristystä Suomen Lapista - toimii! (Tulipa muuten nälkä.)

Paikka, jossa haluaisin käydä on Nepali. Lapsena minulla oli joku käsittämätön fiksaatio vuorikiipeilyyn. Nepalin vuoristo on aina saanut aikaan sellaista tutinaa sisällä, että tuolla on joku juttu, mikä minun pitää käydä omin silmin näkemässä. Tästä syystä nukuin lapsena tuuletusikkuna kesät talvet ja kielsin jyrkästi vanhempia sulkemasta sitä (tai kävin avaamassa sen uudestaan, jos tahtoani ei toteltu) sillä halusin karaistaa itseäni kylmään vuoristoilmaan. Tänäkin päivänä nukun paremmin kylmässä. Tulee turvallinen olo.

Sitten, mitä lähtee kiertoon:

Lauralle Lapsenkengissä-blogiin haluan sujauttaa Sunshine awardin, koska sellaisia te Lotan kanssa olette, auringonpaisteita. Ja kaiken jälkeen tätä te ansaitsette roppakaupalla!

You have the sweetest blog sen sijaan osoitetaan Hengähdyksiä-blogille, joka radiohiljaisuudestaan huolimatta saa aina hyvän ja, no, makoisan olon. Luomusmoothieita Ruotsissa. Ei paha.

Hei, mulla on teille tosi kiva juttu kerrottavana, mutta nyt kello on 2:13 eikä yhtään esimerkiksi päiväsaikaan, joten joudun pitämään tiedon sisässäni huomiseen. Mutta hyviä hommia! Palataanpa!