maanantai 28. marraskuuta 2011

Palopuhe

Tulin tänä iltana kotiin capoeira-treeneistä silmät punaisena. Tippa ei ollut linssissä sen takia, että olisi mennyt veri päähän, tai että olisin liikuttunut onnesta saati että olisin ollut krapulassa. Minua, melkein 25-vuotiasta aikuista naista otti niin paljon päähän, että minua itketti.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen käynyt pian kaksi kuukautta treeneissä tunnollisesti kolme kertaa viikossa. Laji on minulle äärimmäisen vaikea oppia, sillä olen epäilemättä yksi maailman epäakrobaattisimmista ihmisistä. Rauta nousee kyllä ihan kivasti, mutta siinä vaiheessa, kun pitäisi käsilläseisonnasta pudota hallitusti siltaan ja siitä ehkä vielä nousta ylös - kaikki tämä siis kovalla parkettialustalla - iskee minulle sellainen primitiivinen itsesuojeluvaisto ja pakokauhu. Pää kohti kovaa lattiaa käsien varassa... Ei onnistu, ei hitto vie onnistu!

Eikä varsinkaan onnistu, jos se ääni siellä pään sisässä huutaa alusta asti, että et osaa, et pysty.

Kotimatkalla kelasin nopeasti päässäni läpi omat aloittamiseni ja epäonnistumiseni. Aina ala-asteella aloitetusta pianonsoitosta, kitaransoitosta tai koripalloharrastuksesta aikuisiän moninaisiin villityksiin yhteinen nimittäjä löytyi siitä, että mitä en heti opi, siihen minulla ei ole "synnynnäisiä taipumuksia", eikä se siis ollut opittavissa. "Olen vaan niin jäykkä/epämusikaalinen/kömpelö/heikko/iso/nainen..." Listaa voisi jatkaa loputtomiin: "Kun ei ole aikaa/harrastuspaikka on vähän kaukana/se on huonoon aikaan/sitäpaitsi äiti joi/isä oli narsisti/ensimmäinen poikaystävä särki sydämen/ala-asteella opettaja ei uskonut minuun/suvussani kaikki ovat lihavia/jäykkiä/kömpelöitä/epämusikaalisia..."

Kaikki nämähän ovat lopulta vain tekosyitä. Kuin laastari siihen haavaan, että oma ylpeys ei pysty käsittelemään sellaista asiaa, että joku asia vain on todella, todella vaikea oppia. Ajattelematon voisi jopa sanoa, että olet vain siinä lähtökohdin todella huono. Varmasti perimällämme ja menneisyydellämme on merkittäväkin vaikutus siihen, millaiseksi fyysiset tai psyykkiset ominaisuutemme kehittyvät...

...Mutta jossain vaiheessa on pystyttävä alkaa kantaa vastuuta omasta elämästään. Se, että minua ei lapsena pakotettu jatkamaan sellaista harrastusta, josta en pitänyt (koska en heti osannut), ja että olen tähänastisessa elämässäni käyttänyt enemmän aikaa henkisten kuin fyysisten ominaisuuksien kehittämiseen sillä seurauksella, että olen nyt jäykkä, kömpelö ja huonosti liikkuva, ei tarkoita sitä, että minut on tuomittu tähän rooliin lopun elämäkseni.

Ymmärsin itsestäni, että en ole koskaan oikein tosissani haastanut itseäni. Olen pysynyt omalla mukavuusalueellani. Toki elämäntaparemontti oli sysäys pois sieltä, missä on hyvä olla, mutta olenko koskaan tosissani haastanut itseäni?

Ei selityksiä. Jos itkettää, sitten täytyy itkeä. Se ei kuitenkaan saa estää minua vetämästä taas ensi keskiviikkona ylleni capoeira-vaatteita. Kyse ei ole synnynnäisistä ominaisuuksista niinkään kuin kovasta työstä ja ennen kaikkea halusta oppia, kehittyä, tulla vahvemmaksi, notkeammaksi, nopeammaksi... Ei siksi, että haluaisin näyttää itselleni tai jollekin muulle. Vaan siksi, että ei aina jättäisi kaikkea kesken. Tekisi kerrankin jonkun kunnolla.

Ja sitten tulee se tunne, kun ensimmäisen kerran huomaat hallitsevasi sen tekniikan, joka vielä vähän aikaa sitten tuntui ylitsepääsemättömän mahdottomalta. Minä en osannut kärrynpyörää tehdä aloittaessani. Ja nyt osaan. Se on sellainen tunne, jollaista tyydyttävyydessään ei kovin montaa vastaavaa ole tielleni sattunut.

Miettikää, mikä teille on tärkeää. Mitkä ovat ne ominaisuudet, joita haluatte itsessänne kehittää. Olkoonkin miltä tahansa osa-alueelta: onko se fyysinen kunto, vai haluatteko ehkä oppia matematiikan ihmeitä. Perustelkaa itsellenne, miksi haluatte kehittyä - miten tärkeää se teille on? Ja kun olette varmoja, että tätä te todella haluatte, vaikka se olisi miten vaikeaa -

Älkää ikinä, ikinä, ikinä antako periksi!

Jos luovutat, et opi ikinä, etkä pääse tavoitteeseesi. Jos kovasta yrittämisestä, tarkoitan kovasta yrittämisestä huolimatta epäonnistut, voit ainakin sanoa, että annoit kaikkesi. Voit todeta, että tämä ei ollut ainakaan tässä elämän vaiheessa sinun mahdollisuuksiesi ulottuvissa, ja voit ehkä palata siihen myöhemmin, eri näkökulmasta.

Mutta äläkää kuitenkaan ikinä luovuttako tai antako periksi. Ikinä!

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Pysähtynyt lauantai


Marraskuun 26. päivä. Viimeinen kokonainen marraskuun viikko. Alle kuukausi jouluun. On lauantainen iltapäivä, ja lämpötila auringossa hipoo kahtakymmentä.

Pääätän olla tehokas ja lähtiessäni varaamaan pöytää argentinalaisesta pihviravintolasta illaksi vetäisen lenkkitossut jalkaan. Edestakaisin matkaa taittuu kuutisen kilometriä. Kuluneella viikolla keli on ollut pilvinen ja harmaa, mutta nyt pärjää taas paitahihasillaan.

Näkymä parvekkeelta voisi olla huonompikin

Menomatkalla aurinko paistaa kirkkaasti silmiin. Tässähän saattaa saada jopa vähän väriä pintaan. Rantakadulla on kovasti liikennettä. Eläkeläiset tepastelevat kaikessa rauhassa tukkien tien koko leveydeltään säännöllisin väliajoin. Perheet raahaavat rantatuoleja ja varjoja. Lapset ja pienet koirat puikkelehtivat ihmisjoukkion keskellä pallojen perässä. Laiskasti etenevät turistit eivät väistä lenkkeilijöitä, mutta lenkkeilijät ovat oppineet kiertämään liikkuvat muurit enempää ärsyyntymättä. Mitäs tässä nyt kiukuttelemaan, keskellä upeaa lauantai-iltapäivää.

Koen lapsenomaista itsetyytyväisyyden ja onnistumisen tunnetta, kun osaan asioida ravintolassa täysin espanjaksi. Kun tulin tänne kaksi kuukautta sitten, osasin sanoa ”sí”, ”no” tai ”hasta la victoria siempre”, kuten jokainen, joka on nuoruudessaan joutunut vallankumouksen lumouksen pyörteisiin. Nyt osaan varata pöydän kahdelle illaksi. Tästä voimaantuneena kotimatkalle lähtevä askel rullaa kevyesti. Soittimessa soi 60-luvun yltiöpositiivinen musiikki. Good morning world, it's a brand new day.

Kun kotiin on matkaa pari kilometriä, riisun kenkäni ja sukkani ja astun viileälle hiekalle. Kävelen loppumatkan kotiin avojaloin rantaviivaa pitkin, väistäen välillä kalastajia, mereen kirmaavia lapsia tai merestä hyökkäävää aaltoa. Kun yksi aalto on minua nopeampi ja kastelee housuni nivusia myöten hiekkaisella pärskeellään, en enää viitsi väistellä aaltoja, vaan annan niiden pärskähtää hiekkaisten varpaitteni yli niin halutessaan. Kuten ystävä eilen totesi, ei tuota voi komentaa, tuota mammaa.

T-paitani taitteet ovat hikiset, samoin kiharat ohimoilla. Pysähdyn ja jään tuijottamaan loputonta Välimerta. Uppoan hiekkaan aaltojen viedessä sitä pois jalkojeni alta. Aallot ovat täydellisen turkoosit.

Aamulla kävin tilaamassa lihaa jouluksi. Kilo naudan paahtopaistia ja vajaa kaksi kiloa karitsaa. Perhe tulee tänne jouluksi, joten pöytä on laitettava koreaksi. Lihat ovat tietysti luomua. Tilaamani karitsa elelee tällä hetkellä tuossa kolmen kilometrin päässä vuorilla. Siellä se syö ruohoa maasta ja toteuttaa karitsana olemisen roolia. Sen elämä päättyy vasta viikkoa ennen joulua. Kylmä ajatus sinänsä, mutta jos lihaa on syötävä, näin sen pitäisikin tapahtua. Jos ei itse pysty kasvattamaan lampaita parvekkeellaan.

Odotan joulua kuin lapsena
Olin juuri kotiutunut, kun mies soittaa kaatuneensa lonkkarilla mäessä. Äänestä kuulee, että ei ollut kyseessä mikään pieni pölähdys. Käyn ostamassa apteekista sidetarpeita ja olen mielessäni tyytyväinen siitä, että kävin lapsena SPR:n varhaisnuorisokerhossa opettelemassa ensiaputaitoja. Jotain on jäänyt mieleen, sillä saan aikaiseksi ihan siistin paketin ideaalisiteellä ja haavalapuilla. Onneksi ei käynyt pahemmin, vaikka taidamme molemmat olla vähän shokissa.

Onneksi mieliala nousee kohisten, kun kahdeksalta illalla naaman eteen pamautetaan maailman kaunein ilmestys:

Medium menos, por favor!
En todellakaan, missään tapauksessa, haluaisi täältä nyt pois.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Lenkkiseuraa

Tänään oli koulussa ohjelmassa kestävyysharjoittelua koskevan ryhmätyön purku. Kävimme läheisillä kukkuloilla juoksentelemassa, kun tien mutkasta tuijotti takaisin sonnin pää.

...

Siis että sonni tuli vastaan lenkkipolulla.

Hetken verran harkitsin testaavani, minkälaisissa kantimissa tuo maksimikestävyys on, mutta lähempi tarkastelu osoitti, ettei vanha kaveri vaikuttanut tappelunhaluiselta. Siirryimme tien viereen, jolloin herra lompsi omaa tahtiansa ohi, ja meidänkin matkamme saattoi jatkua.

Mutta mitä hittoa! "Suomalaislenkkeilijöiden matka meni päin sonnia! Katso kuvat!"

Suomessa oli korkeintaan city-kaneja. Voi jösses.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kauden herkkuja

Ravasin eräänä päivänä puoli kaupunkia läpi vesimelonin tuskissani. Mieli teki ihanan makoisaa vesimelonia niin pirusti, mutta vielä edellisellä viikolla pullottaneet laarit olivat vaihtaneet asukkinsa johonkin eksoottisen näköiseen, oranssinsävyiseen... hmm, hedelmään. Näytti siltä, että himoitsemani vesimelonit olivat vain kadonneet Espanjan kamaralta.

Kun sama juttu tapahtui avokadojen kanssa, aloin jo pyöriä levottomana ympäri piilokameraa etsien. Miksi juuri se tuote, jota tursusi ovista ja ikkunoista - ja vieläpä edulliseen hintaan - vedettiin yhtäkkiä pois maailmankartalta? Millaista pilaa tämä muka on?

Tulin kysyneeksi asiaa naapurissa sijaitsevan ekokaupan myyjältä. Mies on syötävän suloinen kelvollista englantia puhuva keski-ikäinen espanjalaisherra, joka jokaisen vierailun yhteydessä sujauttaa pussiin tuotenäytteitä luomumunista tuoreisiin mandariineihin, ja jolle luomu- ja lähiruoka ovat selvästikin sielun asia. Hän valaisi minua kertomalla, että vesimeloni- ja avokadokausi on nyt ohi. Tarjoukset johtuivat siitä, että varastot ja koko sato myytiin loppuun uusien tieltä. Mies esitteli ylpeänä paikallisia kurpitsoja, elettiinhän Halloweenin kynnystä. Että ei kukaan osta enää tähän aikaan kaipaamiani hedelmiä. Niitä voi saada valtavista supermarketeista, mutta ne ovat maultaan huonoja, hinnaltaan kalliita ja tulevat "jostain Afrikasta".

Hei. Minä en ole edes tiennyt, että on olemassa vesimeloni- saati avokadokausi.

Aloin miettiä automarketteja meillä kotona, joissa minäkin pääasiallisesti asioin. Kaikkea on saatavilla ympäri vuoden. Mansikoiden kohdalla kaikki tietävät, ettei kannata ostaa ulkolaisia sesongin ulkopuolella: kalliita ja huonoja. Mutta aikalailla kaikkea muuta on tarjolla mihin vuodenaikaan tahansa. Kiinnitämmekö me edes huomiota siihen, vaihtuuko tuotteiden laatu tai hinta vuoden aikana?

Tilasin luomukaupan mieheltä päärynöitä hedelmätiskistä. Hän esitti hämmentävän jatkokysymysen siitä, kumpaa lajiketta toivoin saavani. Häh? Lajiketta? No päärynää!

Nyt kun asiaa ajattelee, niin vaihtuuhan Suomessakin esimerkiksi appelsiinien tai omenoiden lajikkeet. Mitä on tarjolla mihinkin vuodenaikaan ja miten se eroaa siitä toisesta - ei mitään hajua.

Tulee taas niin loputtoman turhautunut olo. Näinkö sitä on viettänyt muoviin ja suojakaasuun pakattua elämää, vieraantunut luonnollisesta kausien ja lajikkeiden vaihteluista. Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä vähemmän kaipaan takaisin Suomeen. Saan varmaan joululomalla hermoromahduksen ruokakaupassa vieraillessani, jos ei muusta syystä niin hinnan takia: ostimme täällä viikonlopuksi miehen kanssa kolme kassillista ruokaa hintaan 34 euroa. Ja kassien sisältö oli täyttä tavaraa, kilo jauhelihaa, vihanneksia, kolmen kilon säkki mandariineja (jotka ovat tähän aikaan vuodesta ihan käsittämättömän hyviä) ynnä muuta sellaista, mistä Suomessa olisi saanut maksaa itsensä kipeäksi.

Kyllä täällä oleminen saa välillä ihmisen miettimään aika äärimmäisiä kysymyksiä. Kyseenalaistamaan sen, mihin on kasvanut ja mitä on pitänyt hyvänä. Mutta myönnettäköön nyt myös, että arvostaisin myös pääsulaketta, joka ei pala pari kertaa viikossa, koska "no, tää nyt on vähän tämmönen maa tämä Espanja." Huh huh.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Kyllä sinä tiedät, miksi painat tuon verran

Minä olen lihonut syksyn aikana. Ihan selvästi olen. Sisäreidet hytkyvät ja keskivartaloon on ilmestynyt kummallinen pötkylä. Tajusin tämän katsoessani kuvia itsestäni kesän alusta. Olinko noin hoikka? Miksi en tajunnut olevani noin hoikka? Ennen kaikkea, miksi en ole enää noin hoikka?!

Miksi näin? Olen liikkunut tosi paljon, varsinkin täällä Espanjassa. Olen syönyt säännöllisesti, pääsääntöisesti kotiruokaa. En ole mässännyt kauhean paljon, en ainakaan verrattuna liikunnan määrään. En ole juhlinut niin paljon, kuin voisi luulla, enkä ole hakenut öisin mucho nachoja, saati aamulla dipannut sipsejä sormia myöten dippikastikkeessa. Siis miksi näin?

...Eiku...

Niin, no. Tuleehan tuota käytyä pocadilloilla aika usein. Itse asiassa aika usein haen kanapatongin huoltoasemalta luentojen välillä. Niin ja koulun jälkeen käydään porukalla syömässä, turisti tilaa spagetti carbonaran. Kermaa ja pekonia, mmm. Suomalaisessa kaupassa myytiin salmiakkia, pakkohan sitä oli ostaa. Ja oli niin pitkä päivä, että illalla oli ihan pakko saada pari palaa suklaata. Ja vielä yksi. Ja yksi. Ja...

Viikonloppu, vihdoinkin. Viime viikonloppuna meni niin lujaa, että tänään olen vain kotona. Teen valtavan kattilallisen popcorneja ja katson brittien X-Factoria. Mahtavaa viihdettä. Juon mehua. Suomessa en koskaan juo mehua, mutta täällä se on jotenkin eri asia. On kiva juoda mehua. Mehu on hyvää. Miksi en joisi mehua?

Kamalan kuuma päivä. Ruan jälkeen tekee mieli vähän jotain makeaa. Haetaan gelatoa porukalla. Kun jäätelöä syö porukalla, ei kaloreita lasketa. Sitäpaitsi en jaksa syödä koko annosta, joten olen kaloritietoinen ja heitän loput roskiin. Niin sitten niitä ensimmäisiäkään ei lasketa. Koska viimeiset palat lihottavat eniten.

Capoeira-salissa on isot peilit. Muut tytöt ovat hoikkia, siroja ja jänteviä. Minä näytän Botticellin maalaukselta.

Vaan kyllä siinä ei ole mitään suloista...
Ihan kiva ehkä 1400-luvulla, mutta ei tämä nyt mene ihan oikein.

Ja silti olen muka jollain tavalla järkyttynyt tajutessani, että läskiä on tullut. Ihan niin kuin en tietäisi, mistä se johtuu. Ihan niin kuin se tulisi yllätyksenä, että kun koko ajan pupeltaa jotakin, niin ennen pitkää sitä tietää tehneensä.

Näin sitä elelee ihminen onnellisesti itsepetoksessa ja silmät omilta synneiltä suljettuna. Moni asiakkaani on ihmetellyt, että heille laihtuminen tuntuu olevan mahdotonta. Elintavat ovat terveelliset ja tulee liikuttua paljon, mutta silti ne housut vain puristavat.

Oi diettauksen ja itsekurin henget, kutsun teidät apuun: auttakaa minua etsimään kauan kadoksissa olleet vatsalihakset! Antakaa minulle tarvittava määrä pitkäjänteisyyttä ja pyyhkikää itsepetoksen sumu silmiltäni. Nyt täytyy tehdä jotain, tai kohta ei kunnian kukko laula!