keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Ei enää

Tämä on ihan pöljä blogi, jonka muotoa ja tarkoitusta en koskaan oikein osannut itselleni määrittää. Tein sen nopeasti hetken mielijohteesta, enkä koskaan oikein tutustunut siihen itsekään. Niinpä näillä sanoin lakkautan sen...


...Mutta vain ilmoittaakseni, että huomattavasti huolitellumpi, paneutuneempi ja Smack the fatson muistoa kunnioittavampi blogi, Ässähässäkkä, palaa asiaan heinäkuussa.

Ei se alusta aloittaminen, vaan uusi ryhtiliike! Palataan asiaan heinäkuussa, kun minäkin jätän taakseni churrosit ja tinto de veranot. Sitten alkaa taas tapahtua vanhaan malliin!

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

It's a hell of a drug

Tänään ansaitsin ensimmäisen vyöni capoeirassa. Varsinainen vyökoe oli jonkin aikaa sitten, mutta tänään seremoniallisesti päihitin kaksinkamppailussa valvovat professorit, jotka sitten myönsivät ensimmäisen vyöarvon minulle.

Kun poistuin paikalta hämärtyvässä mutta lämpimässä Andalusian yössä, berimbaun yhä yhdistyessä iloiseen käsien taputteluun ja laulantaan selkäni takana, saatoin tirauttaa onnen kyyneleen.

Elämä, miten hieno se on.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Onnellinen orava

Kesä on tullut Fuengirolaan. Lämpöä on lähemmän kaksikymmentäviisi, Aurinko tykittää minkä kerkeää, ja tuntuu, että sisäinen auringonpaiste tunkeutuu ulos hengitysteistä ja ihohuokosista. Tänään kouluun kävellessäni mietin, että olen kyllä todella, todella onnellinen ihminen.

Tätä autuutta on jäljellä aikalailla tasan kaksi kuukautta. En ole vielä päättänyt, vietänkö juhannuksen sytytysnestettä juoden räntäsateessa vai hyppimällä Välimeren rannalle koottujen nuotioiden yli, mutta joka tapauksessa Suomeen paluu alkaa olla niin lähellä, että sinne yltäisi melkein heittää kiven.

Eikä minulla ole mitään syytä olla olematta niin onnellinen, että niitoksissa natisee. Viikonloppuna kävimme uroksen kanssa Barcelonassa, eikä se ollut mikä tahansa reissu, kun käytiin ihmettelemässä, kun satatuhatta katalaania huusi FC Barcelona - Real Madrid-pelissä...

...ja vaikka jalkapallo on minulle aika etäinen laji (jääkiekko_tyttö_for_life) niin myönnettäköön, että muutamaan otteeseen kostui silmäkulma. Oli kallista lystiä, mutta jäi sellainen olo, että tuonne on päästävä uudestaan. Ei meillä Lapissa...

Lisäksi tänään otin seuraavan askeleen elämässäni, nimittäin ilmoittauduin CrossFitin peruskurssille. Tämä minua odottaa heinäkuisessa Tampereessa. Kun menin myös lyömään vetoa uroksen kanssa, että jouluun mennessä painan maksimissaan 60.9 kiloa. Ei kuulemma jaksa enää kuunnella valitusta siitä, miten olin teininä laiha. Niin selvä pyy sitten. Panoksena on kolmen lajin illallinen hienossa ravintolassa, sadan euron arvosta ruokailua.

Mutta tietäen, että Suomessa odottaa rääkki, aion nyt kyllä ottaa kaiken irti näistä viimeisistä ajoista täällä. Ja kyllä, siihen aikaan tulee kuulumaan mojitoa, tinto de veranoa sekä burritoksia. Ah, ne burritokset!

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Hullua!

Huh, takana on melkoisen hektinen kuukausi. Kaikki Suomen vieraat päättivät ajoittaa vierailunsa maaliskuun ja huhtikuun väliin. Niinpä viimeisen reilun kuukauden sisään on mennyt maksimissaan muutama päivä niin, ettei vierashuone ole ollut käytössä.

Viimeinen vieras, oma äitini, lähti takaisin Suomeen pari päivää sitten. Mieskin on Suomessa lomailemassa. Olen käytännössä maannut kaksi päivää lattialla, kuunnellut musiikkia, poistunut talosta ruan hankkimista ja lenkkeilyä varten, lillunut kuumassa kylvyssä pitkään ja hartaasti ja kerrankin, pitkästä aikaa, antanut itseni muhia ylhäisessä yksinäisyydessä.

Olen saanut aikaiseksi tarkistaa, missä Tampereella voi harrastaa capoeiraa ja crossfitiä. Ajatukset alkavat pikkuhiljaa orientoitua Suomeen paluuta varten, vaikka vielähän tässä on reilu kaksi kuukautta aikaa. Aika on kuitenkin mennyt niin nopeasti, että ihan hirvittää ajatella, miten pian juhannus on vastassa.

Vedin tänään jalkaani farkut, jotka toin mukanani Suomesta, mutta joilla ei ole juuri ollut käyttöä täällä. Ilokseni huomasin, että ne sujahtivat jalkaan aika mukavasti, vaikka ovatkin sitä pillimallia. Lisäksi ostin tuossa jokunen aika sitten pienenpienet farkkushortsit, kokoa 38. Joka oli kokoni, kun lähdin Suomesta. Nämä seikat ovat hieman lievittäneet ahdistustani siitä, että olen paisunut muodottomaksi lukemattomien valkoisen leivän kanssa nautittujen tapasten ja tinto de veranojen seurauksena. Vaa'alla käyminen saa kuitenkin vielä odottaa.

Niin, se vatsalihasprojekti. Joo, se. Katsotaanpa sitä nyt sitte taas Suomessa.

Jotenkin lohdullinen tieto, että vaikka eittämättä maha on muuttunut melkoiseksi röllykäksi, lähtee se todennäköisesti Suomessa pois aika vauhdilla. Kun pääsee taas normaaliin elämään kiinni, lopettaa valkoisen leivän ja mehujen pämppäämisen. (Eikä tarvi joka viikkonloppu bailata aamukahdeksaan asti. Krhm...)

Tavallaan huomaan jo jopa odottavani Suomen oloihin palaamista. Mutta sitten taas ei. Tänne tuleminen on ollut elämäni paras päätös. Mutta ei mennä siihen vielä. Siihenhän on vielä aikaa.

Kohta alkavat loppukokeet ja näyttötutkinnot. Postailutahti on varmaan laiskanpulskeaa, kuten elämä täällä.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Skimbaamasa!

Ohhoh. Kävi nimittäin niin, että torstaina koulukaveri sai huijattua mukaan sellaiselle reissulle, että koulun jälkeen kamat kantoon, auto alle ja nokka kohti Sierra Nevadaa. Kyseinen nyppylä kun sattuu pitämään sisässään melkoisen suositun laskettelukeskuksen.

No, onhan suksien päällä oleminen minulle tuttua. Lapsuudessa tuli kynnettyä Ylläs skitä oikein urakalla, kun oli mökki Äkäslompolossa. Taisin olla jopa aika kova menijä silloin. Pieni mutta: viimeksi rinteet on otettu haltuun kaksitoista vuotta sitten. Jokunen vuosi siis välissä. Mutta ei se niin vaikeaa voi olla!

Fuengirolasta ajaa Granadaan, jossa yövyimme, vähän alle kaksi tuntia. Auto täyteen mässyä, musiikkia ja hyvää seuraa, niin matka taittui nopeasti.

Mantelipuut kukkivat täysiä Andalusiassa
 Espanjalainen liikennekulttuuri on sellaista, että olin ihan tyytyväinen saadessani keskittyä pelkäämään kartturin paikalla sen sijaan, että tuuttailisin ja huutelisin hävyttömyyksiä, kun Carloseilla on vauhti sata, järkiparka nolla.

Karttaa meillä ei ollut, mutta huoltoasemalta sai hi-tech-gps-laitteen! Ja vielä ilmaiseksi!
 Sierra Nevadan korkein kohta on vähän alle kolme ja puoli kilometriä merenpinnasta. Hissit lähtivät noin kahdesta kilometristä. Kun korkeus alkoi lähennellä näitä lukemia, alkoivat vesipullot sihahdella avattaessa, ja kesti hetken tottua vuori-ilmaan: päätä särki ja olo tuntui kummallisen huojuvalta. Eikä ollut edes yhtään Tinto de veranoa tai chupitoa koneessa! Ajatelkaa!

Kauhiaa äherrystä
 Koomista, että olen joka talvi uhonnut meneväni rinteeseen tänä talvena. Piti tulla vain Espanjaan asti lunastamaan lupaukset.

Pilvirajan tuntumassa
Ja miten huikeaa se oli: vaikka luonnon lumi alkoi olla aika vähissä ja suksien alla oli lähinnä tykitettyä lunta, oli fiilis kyllä aivan kaksimiljoonaa. Lämpömittari kiipesi yli kymmenen lämpöasteen ja näkyvyys oli niin pitkälle, kuin vain katsoa jaksoi. Pilviä lipui jossain kaukana, mutta itse rinteessä Aurinko tykitti puhtaalta taivaalta.

Ei mopolla mahottomia
Olin lopulta yllättynyt siitä, miten helposti lihasmuistista laskettelu löytyi. Ensimmäisellä kierroksella könähdin kerran jyrkässä kohdassa. Lisäksi säären ja pohkeen lihakset krampaasivat aika iloisesti vieraan rasituksen alla, mutta jo ensimmäisen laskun puolivälin jälkeen homma alkoi muistuttaa laskettelua. Samalla ihmettelin mielessäni, miten tähän saattoikin kulua kaksitoista vuotta: onhan tuo nyt ihan älyttömän siistiä! Ilmavirta kasvoilla, auringon kuumotus poskilla, pehmeä lumi jalkojen alla, kevyesti tiputella rinnettä alas... Love it, absolutely love it!

Pikkukaupasta lähtivät mukaan Ilkka Kemppaisen muistoa kunnioittavat aurinkolasit
Alhaalla laaksossa kukkivat mantelipuut
Laskujen jälkeen maistui palauttava Tinto de verano. Pääsin myös toteuttamaan kummallista viehätystäni niin rumiin asusteisiin, että ne ovat jo hienoja. Tämän tyylisiä aurinkolaseja isäni käytti lasketellessaan. Lapsena hävetti, nyt tunsin jatkavani jaloa perinnettä.

Pahoin pelkään, että vahinko on nyt tapahtunut: tämä ei todellakaan jäänyt ainoaksi kerraksi, kun pitää päästä etelään laskettelemaan. Mikä fiilis, kun saa istuskella terassilla paitahihasillaan ja katsella suksia kanniskelevaa, onnesta kilpaa hankien kanssa hehkuvaa kansaa. Ja maksaa lasku, nostaa sukset telineestä ja lähteä uudelle kierrokselle. Ä-ly-tön-tä!

torstai 15. maaliskuuta 2012

Maaliskuun maha

Operaatio vatsalihakset esiin on vähän ajanut karille, mutta aina jotain pientä. Tällainen on tilanne tänä aamuna:


Navan alapuolelle on alkanut ilmestyä jotain muuta muotoa kuin pömppää, mikä on kyllä ihan positiivistä kehitystä. Silti tuossa olisi kyllä aikamoinen työstäminen, että voidaan ihan erottuvista vatsalihaksista puhua. Liikun tosi paljon - kolme capoeiraa viikossa, yksi-kaksi salia ja nyt lenkkeily taas - mutta sitä vastoin kaikenlainen Espanjan yössä tanssaaminen ja siitä toipuminen verottaa aikalailla.

En kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut pilaamaan loppua täälläoloaikaa - kerrankos sitä hitto vie bailataan Espanjassa, sitäpaitsi tämä voi olla viimeinen mahdollisuuteni viettää tällaista elämää, että aamuseitsemältä kotiin ja unta ja lorvailua koko seuraava päivä - joten en stressaa tästä liikaa.

Nyt aion kuitenkin vaihtaa hiilihappopitoiset juomat takaisin viiniin, jota pääsääntöisesti Suomessakin baarissa join. Täällä kuluu huomattavat määrät Tinto de veranoa, joka tarkoittaa punkkua ja sitruunamehua. En ikinä juo Suomessa mitään, missä on sokerijuomia, mutta täällä se on jotenkin kuulunut asiaan.

Ne on ne pienet valinnat. Karkkipäivä lauantaissa on pitänyt kohtalaisen hyvin, pieniä suupaloja tai lipsumisia lukuunottamatta. Ja parempi hidas kehitys alaspäin kuin että huomaisi selvästi joka kuukausi, että hitto että sitä on lihonut! Tällainen projekti pelkällä olemassaolollaan muuten auttaa kurin säilyttämisessä, kun tietää olevansa tilivelvollinen.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Kun en ole mitään

Kieriskelin tänään pitkästä aikaa poikkeuksellisen syvässä riittämättömyyden ja huonommuuden tunteessa, kun parikin kaveria linkittivät Facebookissa Helsingin Sanomien julkaiseman jutun syömishäiriöstä.  Artikkelissa muuan väitöskirja heittää aika kovan väitteen, että jopa yksi kymmenestä suomalaisesta naisesta käyttää ruokailun jälkeen oksentamista laihduttamisen keinona.

Tällaiset tutkimukset synnyttävät sellaisen syvän epätoivon ja masennuksen tunteen, että mikä helvetti meitä oikein riivaa. Itse löysin tänään itseni tuijottelemasta väsynein silmin jotain fitness-beibeä. Tuijotin oikein pitkään ja hartaasti, että minusta ei ikinä tule mitään tuollaista.

Terve järki sanoo, että miksi pitäisi? Minulla on elämässä kaikki mitä tarvitsen, ja olen onnellinen ja osaani tyytyväinen ihminen. Kaikki on tosi hyvin. Tietenkin.

...Mutta silti tuijotan silmät inhosta ahmien täydellisiä muotoja, tuntien syvää pettymystä itseeni, käden hapuillessa hiljaa kumartuneen selän etupuolelle pullistunutta vatsamakkaraa. Vihaan sitä niin paljon, että voisin ottaa keittiöveitsen ja leikata sen irti.

Samalla tiedän, ettei minulla todellakaan ole mitään hätää, olen ehdottomasti normaalipainoinen ja kaiken järjen mukaan ihan sutjakkaassa kunnossa. Espanjassa miehet tööttäilevät ja huutelevat perään päivittäin ja - oletteko nähneet, miten upea mies minulla on?

...Mutta silti en halua nähdä itseäni mistään heijastavista pinnoista, kun olen kaupungilla. Jos vahingossa näen, menee heti fiilikset. Monenlaiset fiilikset voivat mennä, kun näkee oman mahansa.

Sillä ei ole väliä, painaako sata kiloa, kuusikymmentä kiloa vai neljäkymmentä kiloa. Jos on tyytymätön, on tyytymätön. Tyytyväisyys ei ole mitään, mikä riippuisi vaa'an lukemista. Se on oma, juuri mistään järkevästä asiasta riippumaton kokemus itsestä. Ja kyllä - se voi aivan helposti vaihdella päivittäin, jopa tunneittain.

Eikä siihen auta, vaikka kokonainen puna-armeija huutaisi, että ei kun olet maailman upein ilmestys, kaikki haluaisivat olla kuten sinä, ja kun lähdet pois, miehet itkevät ja naiset hurraavat.

Tämä on sellainen asia, johon en oikein ole löytänyt ratkaisua. Jotenkin tuntuisi myös vähintäänkin pöljältä ehdottaa, että kyllä se siitä - käy lenkillä tai nuku kunnon yöunet, huomenna on parempi mieli. Todennäköisesti se on juurikin niin, mutta joku tässä systeemissä on niin läpensä mätä, umpilaho, että se tulee pian alas, ja se tulee alas rytinällä.

Kuulisin mielelläni lukijoiden kokemuksia tästä aiheesta. En voi olla ainoa nainen maailmassa, joka silloin tällöin iltaisin pyörittelee näitä ajatuksia. En ainakaan tuon tutkimuksen mukaan ole. Erityisesti kiinnostaisi miesnäkökulma tähän asiaan, kun aina vain puhutaan naisten ulkonäköpaineista.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Learning to fly

Olen jotenkin unohtanut juoksuharrastuksen täällä. Rantatien alusta on kovaa kiveä, kolme kertaa viikossa capoeiraa plus salit ja tolkuttomat määrät kävelyä eivät ole erityisesti kannustaneet käyttämään aikaa vielä varsinaiseen lenkkeilyynkin, satunnaisten hiekkahölkkien lisäksi.

Toissapäivänä olimme porukalla imemässä itseemme aurinkoa rannalla - tuntuu, kuin täälläkin talvi olisi ollut tuhottoman pitkä - kun sain suru-uutisia Suomesta. Syksyllä 70 täyttänyt enoni kuoli äkillisesti hoitokodissa Helsingissä. Ilman mitään varoitusta tai mahdollisuutta varautua pahimpaan. Hoitokodissa hän oli ehtinyt asua jonkin aikaa pitkälle edenneen ykköstyypin diabeteksen vuoksi, joka johti koko toisen jalan amputaatioon ja toisen silmän sokeutumiseen muutaman viimevuoden aikana. Muuten Ossi oli hyvinvoiva mies, ja lopullinen kuolinsyy tuntuu toistaiseksi olevan täysi mysteeri myös Ossia hoitaneille ihmisille.

Tämä veti tietenkin mielen onnettomaksi - varsinkin kun on hyvin vähän, mitä voin täältä käsin tehdä - ja vei ajatukset elämän perusasioiden äärelle. Ossi oli positiivisuudestaan tunnettu hahmo. Siinä, missä jalkansa ja puolet näöstään menettänyt, hoitokodissa asuva ihminen olisi saattanut vaipua vaikka miten syvälle, osasi Ossi olla osaansa tyytyväinen: olihan hänellä vielä toinen, toimiva jalka ja silmä jäljellä. Ja tästä hän oli vilpittömän onnellinen. Varmasti hänellä olisi ollut jotain positiivista sanottavaa pikaiseta poismenostaankin.

Uutista seuraava päivä minulla oli sattumalta vapaapäivä. Heräsin aamulla mieli raskaana, mutta jotenkin pääsin sitten samalle aaltopituudelle Ossin kanssa. Positiivinen tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka puolisokeana ja ilman toista jalkaa. Niinpä päätin lopettaa suljettujen verhojen takana suremisen, vetäisin pitkästä aikaa lenkkarit jalkaan ja lähdin kunnon lenkille.

Tuntui siltä, kuin olisin voinut juosta vaikka vuorten yli, vaikka maailman tappiin. Aurinko paistoi kuumasti, hiki alkoi nopeasti tippua hiussuortuvista, hengitys sulautui Välimeren aaltojen kohinaan, keho juoksi ilman, että erikseen pyysin sitä liikkumaan. Juoksin ja juoksin, yhteensä lähemmän kahdeksan kilometriä, jonka päälle kävin vielä kuntosalilla räyhäämässä puolen tunnin tehopunttauksen... Tai, niin tehokkaan, kuin nyt lenkin päälle voi vetää. Muistakaa: aina ensin salille, sitten vasta lenkille. Mutta nyt kävi näin.

Ponnistelujen jälkeen mieli oli autuaan tyhjä ja seesteinen. Siinä hetkessä, kun pää ei ajattele yhtään mitään mutta samalla kaikkia asioita yhtäaikaa, tuntuu alitajunta asettelevan asiat mittasuhteisiinsa ja palaset kohdilleen.

Tietysti rehelliselle suremiselle täytyy antaa sen tarvitsema aika, mutta haluaisin muistuttaa surua kohtaavia ihmisiä, että ei se ole ihan höpöhöpöä, että fyysinen aktiivisuus auttaa surun keskellä. Suru kun on helposti sellainen, mihin jäädään rypemään voimattomina. Mutta niin se vain on, että lopulta pyörät on saatava pyörimään ja elämän on jatkuttava. En minä ainakaan haluaisi, että läheisteni elämä pysähtyisi minun poismenooni.

Somasti sattui, nimittäin koulu oli järjestänyt juuri tälle päivälle juoksuopetusta. Eläkepäiviään Aurinkorannikolla viettävä, useita kansainvälisiä onnistumisia niittäneitä juoksijoita valmentanut Harri Kiviniitty kertoi hersyvällä huumorilla höystettynä juoksemisen teoriaa, jonka jälkeen siirryimme rannalle kokeilemaan käytäntöä. Tämä jännitti aika paljon, koska minulla oli pahoja aavistuksia siitä, mitä ammattilaisella olisi sanottavaa juoksutyylistäni...

Valmistautumista
Parin tunnin ajan vedeltiin erilaisia vetoja rantatietä pitkin, Harrin seuratessa ja ohjastaessa silmä kovana. Olin salaa tyytyväinen itseeni, että pysyin porukan mukana ihan hyvin, mikä ei ollut mitenkään itsestäänselvää minun juoksutaustallani. Kiittelin myös mielessäni urosta, joka kaksi vuotta sitten vei minut farssiksi muodostuneelle ensilenkilleni. Aika pitkä matka ollaan tultu siitä. Onneksi.

Oli kyllä aivan älyttömän hyödyllinen sessio. Minusta tuntuu, että löysin vihdoinkin selityksen minua riivanneeseen pistämiseen. Juostessa olen tähän asti hötkyttänyt ylä- ja alakroppaa niin, että kesivartaloon tulee kovasti kiertoa, jonka seurauksena vinojen vatsalihasten kiinnityskohta on ilmeisesti ottanut itseensä ja krampannut. Kun mietin asiaa, on pistämistä tapahtunut juoksemisen lisäksi ainoastaan zumbassa - jossa vötkytetään ylä- ja alakroppaa eri tahtiin. Voilá! Kun kiinnitin huomiota käsien liikkeeseen ja asemaan, saatoin aivan hyvin tehdä vaikka miten kovia vetoja vaikka miten paljon ilman minkäänlaista pistämistä. Läpimurto! Miten mahtavaa!

Lisäksi huomiota pitää kuulemma kiinnittää askellukseen, voin kuulemma "lopettaa hiihtämisen". En ihmettele tuota yhtään, jo tarhassa muistan kaverin valittaneen tätille parijonossa kun käveltiin, että "Anna laahaa!" Ja täällä olen joka toinen päivä melkein nenälläni, kun tiet eivät ole asfalttia vaan kivetystä, ja kun yksi kivi onkin muita korkeammalla niin AIISSSPPEERRRR---!

Niin se vain on, että asiassa kuin asiassa kun tekniikka on kunnossa, on itse suorittaminen huomattavasti helpompaa, taloudellisempaa ja jopa nautittavampaa. Suosittelen ehdottomasti kaikille, jotka juoksua harrastatte tai haaveilette harrastavanne, tai jos tähtäätte puolimaratonille tai maratonille. Ei pelkästään kunnon tai juoksuohjelman takia, vaan oikealla tekniikalla voidaan välttyä myös monilta sellaisilta vaivoilta, joihin juokseminen usein tyssää.

Äkillinen menetys, niin kamalaa, väärin ja traagista kuin se onkin, on samalla herättänyt minussa jonkin valtaisan elämänhalun ja -voiman. Haluan liikkua. Haluan tehdä haastavampia asioita kehollani. Haluan yltää itseäni korkeammalle. Haluan hengästyä, suorastaan läkähtyä, pinnistää vähän pidemmälle, olla hiessä kylvetetty, puristaa käsiäni vielä vähän tiukemmalle, purra hampaita yhteen, nousta vielä kerran, pyyhkiä limaiset hiukset silmiltä, hypätä vähän korkeammalle, tehdä vähän isomman kärrynpyörän, yrittää vielä kerran, tehdä vielä yhden lisää, tuntea veren virtaavan suonissani ja sydämen hakkaavan rinnassa... Nyt kun vielä voin!

keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Koska se on totuus

KAURAPUURO JA PERUNAT EIVÄT OLE SYYNÄ SIIHEN, ETTÄ SUOMESSA KUOLEE VUODESSA 13 000 IHMISTÄ SYDÄNIFARKTIIN TAI ETTÄ KANSAMME LAPSET SAIRASTUVAT KAKKOSTYYPIN DIABETEKSEEN TAI ETTÄ YLIPAINOSTA JOHTUVAT KUSTANNUKSET HAUKKAAVAT VERORAHOISTA ENEMMÄN KUIN ALKOHOLIN TAI TUPAKAN LIIKAKÄYTTÖ YHTEENSÄ! Nyt joku järki käteen tässä hommassa! Voi Jeesus!

Huh. No niin.

maanantai 27. helmikuuta 2012

Mikrokokoista ihmettelyä

Törmäsin internetin ihmeellisessä maailmassa mielenkiintoiseen linkkiin, jonka tarkoituksena oli ilmeisesti lopultakin laittaa piste mikroaaltouunien ympärillä vellovaan keskusteluun. Artikkeli kertoi tytöstä, joka oli koemielessä hankkinut kaksi tismalleen samanlaista kasvia ja kastellut toista kattilassa keitetyllä (ja sitten jäähdytetyllä) ja toista mikroaaltouunissa kuumennetulla vedellä. Lopputuloksen voitte käydä omilla silmillänne katsomassa täältä.

Kirjoittaja väittää, että sama testi on toistettu useasti samoilla lopputuloksilla. Syylliseksi esitetään mikroaaltojen vaikutusta ruoan DNA:han, jonka seurauksena elimistö ei enää kykene tunnistamaan ravintoa ravinnoksi.

Kaikessa epätieteellisyydessään (veden DNA?) tämä on minusta ehdottomasti mielenkiintoinen juttu. Vähän samaa kategoriaa, kun kuulin "joskus" "jossain" tehdystä tutkimuksesta, jossa "joku" oli syöttänyt kissanpentueessa osalle poikasista mikrossa lämmitettyä kissanruokaa, kun osa ei tätä erityiskäsittelyä ruoalleen saanut. Tuloksena oli, että mikrossa lämmitettyä ruokaa saaneet kissanpennut kuolivat pian.

En ole itse ollut kiinnostunut tekemään eläinkokeita esimerkiksi maaoravan poikasilla, enkä omista mikroa, joten en pääse testaamaan tätä käytännössä. Jos joku haluaa sen tehdä, kuulisin tuloksista erittäin mielelläni. Kasvit ovat tosin minun käsittelyssäni pääsääntöisesti kokeneet kurjan lopun kastelumenetelmistä riippumatta, jotenkin siinäkin mielessä ehkä parempi, että joku muu käy tätä testaamaan.

Olen "periaatteesta" mikrovastainen. Yleensähän periaatteisiin vedotaan silloin, kun ei pysty perustelemaan kantaansa järkevin argumentein, joten tästä intoutuneena alan nyt paneutua tähän asiaan tarkemmin. Tokihan kaikki kuumentaminen tuhoaa vitamiineja - miksi juuri mikro olisi itse pelsepuupi? Tähän haluan muun vastauksen, kuin että "no kun ne mikroaallot silleen..."

Nyt ollaan jännän äärellä. Kehoittaisin kuitenkin ihmisiä valmistamaan ruokansa perinteisin keinoin ennen kaikkea sen takia, että huolella valmistettu ruoka opettaa tietynlaista suhtautumista ruokailuun tapahtumana. Itsensä ravitseminen ei ole sitä, että harmaata mössöä työnnetään mikroon kolmeksi minuutiksi (välillä lämmityksen kuitenkin keskeyttäen sormella tökittimistä varten, koska kestää liian kauan), ja sitten tyhjin silmin tuijotetaan telkkaria näkemättä, maistamatta tai haistamatta mitään, ja vihataan omaa elämää.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Mummo kumossa

Jopas nyt vastustaa. Kun yhdestä riesasta pääsen eroon ja takaisin treenin makuun, tapahtuu taas joku mullistus, että olen jälleen kenollani.

Ensin oli mystinen vatsatauti, joka paljastui myöhemmin - ylläripylläri - salmonellaksi. Että jatkossakin kannattaa ottaa ne pihvit medium miinuksena, on sen arvoista! Siitä selviydyttyäni paukutin capoeirassa makuleleja niin onnessani, että päkiään ilmestynyt rakko sai kipristelemään varpaita kävellessä, jolloin koko pohje vetäisi itsensä valtaisaan, uskomattoman kipeään, usean päivän kramppiin.

Siitä selvittyäni kaksi viikkoa sain treenata taas täydellä teholla, jokaisesta valutetusta hikipisarasta nauttien, kun keskiviikkona treeneissä siirryttiin ehkä vähän liian nopeasti ja alkulämmittelyt laiminlyöden haastaviin tekniikoihin, minkä seurauksena jo ennen treeniä väsyneiltä tuntuneet reidet imaisivat itsensä sellaiseen kramppiin, että rimpuilut jäivät siihen. No, en haluaisi käydä kritisoimaan opettajaa, mutta epäilen vähän, että kramppia seuranneet pakkovenytykset eivät varsinaisesti auttaneet asiaa, ja nyt olen pari päivää kävellyt kuin joku tyhmä. Tänä aamuna yritti kuumettakin nostaa ja kurkku on ollut kipeä, kuin olisi pieni tulehdustila kropassa. En ihmettelisi, ovat nimittäin ihan älyttömän kipeät nuo koivet.

Vaikka tällaiset turhat törttöilyt harmittavat tosi paljon, täytyy kuitenkin tajuta kunnioittaa ja kuunnella kroppaa. Huomenna olisi ollut kolmen tunnin treenit ulkoilmassa, joihin varmaan pääsen nyt osallistumaan vain katsojan roolissa. Mutta ei se auta: kun kroppa sanoo sopimuksen irti, ei silloin auta kuin levätä hyvin ja tankata niin, että parantumisen jälkeen ollaan entistä ehommassa kunnossa. Supersankaritkin tarvitsevat joskus pakkolepoa.

Vinksin vonksin
Mitä tästä nyt sitten opitaan?

1) Älä aliarvioi alkulämpöjä. Kroppa tarvitsee noin 15 minuuttia aukaistaakseen röörinsä ja ollakseen valmis ottamaan kuormituksen vastaan. Mitä haastavammasta suorituksesta kyse, sitä tärkeämpi on alkulämpö.

2) Älä aliarvioi nesteytystä. Tankkaa pitkin päivää. Kuiva kroppa altistaa krampeille.

3) Älä aliarvioi oman kropan viestejä. Kun väsyttää, lepää. Jos vahinko on jo tapahtunut, anna parantua kunnolla. Hötkyily vain pitkittää paranemista.

Niin ja äiti: Ei, en lopeta capoeiraa. Johan isäkin tiesi kertoa, ettei urheilija tervettä päivää näe!

torstai 23. helmikuuta 2012

Elämän omavastuu

Silloin tällöin mies ostaa täällä suomalaisia lehtiä, joiden avulla voimme päivittää tietämyksemme kotopuolen hömppä-skenestä. Tällainen päivitys tapahtui viime viikolla, kun kotiin kiikutettiin iltapäivälehti.

Terveysosiosta löytyi lyhyt artikkeli selkäkivuista, jossa toimittaja oli listannut viisi yleisintä syytä selkäkipujen taustalta. Kuvassa arkistosta kaivettu nainen paijaili selkäänsä, kuvatekstin tietäessä kertoa selkäkipujen taustalla toisinaan lymyävästä d-vitamiinin tai kalsiumin puutteesta.

Ennen kuin ehdin lukea kuvatekstiä pitemmälle, pääsi verenpaine kuohahtamaan niin että korvissa soi. Että kuvatekstiin (jota pitemmälle kaikki eivät edes pääse) nostettiin selkäkipujen aiheuttajaksi itsestä riippumaton tekijä, johon saa helpostusta - mistäs muualta kuin - kaupan hyllyltä, purkin muodossa.

Toimittuani liikunta-alalla reilun vuoden olen pikkuhiljaa alkanut hahmottaa yhtä hallitsevaa piirrettä henkilöissä, jotka puoleeni kääntyvät saadakseen apua vaivoihinsa. Se piire on suoraan ja kaunistelematta sanomatta oikeutus lintsaamiseen. Hyvin usein vaivoille haetaan itsestä ulkopuolista syytä. Tavallaan aluksi pyydellään anteeksi sitä jamaa, mihin ihminen on itsensä saanut. Ja sitten koitetaan etsiä sille selitystä: "niin katsopas kun minulla on ollut tämä, ja minulla on sillä tavalla että..." Olkoon se sitten vanha vamma tai poikkeamat fysiikassa tai "läskigeenit", että ei vain pysty laihtumaan. Mikä tahansa, kunhan se on jonkun muun vika kuin omasta käytöksestä aiheutuva.

Usein näiden vaivojen taustalla on jotain täysin käsittämättömiä terveysväittämiä, joita "joku joskus jossain on näin sanonut/multa silleen katsonut", ja "mun tämä yksi lihas/hermo/jänne/luu/juttu tässä", ja joista oppii vain, että nyt ollaan niin syvällä pöpelikössä, että kataja kapisee.

Ilmoittaudun heti itse syyllistyväni tähän. Samaa selittelijöiden kastia olen, ei kahta puhetta. Jäykkyyteni on fysiikassani. Opiskelujen myötä tämä on vain saanut vahvistusta: tietyt nivelet minussa vaikuttavat tavallista tiukemmilta. No niin! Siitäpäs saitte, peruskoulun liikkuvuustestit! Ei minun kannata venytellä, kun ei siitä kuitenkaan mitään hyötyä ole. Luut ne ottavat vastaan. Jänteet nyt vain menevät noin. Sillä selvä.

...Mutta toisaalta, voisiko kuitenkin hainrustokapseleista olla hyötyä jäykille nivelille? Vai voisinko mennä pätevälle urheiluhierojalle tai osteopaatille tai jalkaterapeutille, joka - maksua vastaan - nitkauttelee minut paikoilleen, kun itse vain rötkötän hoitopöydällä kuola suupielestä valuen? Yhden käynnin jälkeen kaikki kunossa, totta kai, muuten tulee liian kalliiksi. Mitä vaan, kunhan minun täytyy itse poistua mukavuusalueeltani mahdollisimman vähän, ja hoitajani tajuaa, että tämä ankea tilani ei ole minun vikani. Olisi kiva saada vaikka tikkari hoitokerran jälkeen, kun olin näin reipas. Niin ja jos se nitkauttajahoito ei yhden hoitokerran jälkeen toimi, niin jo oli puoskari. Rahat takaisin. Onhan näitä hoitoja ja pillereitä.

Samalla "terveysvaikutteisia" tuotteita myydään niin että kassakoneet savuavat. Turvotukseen, pahaan oloon, kohollaan oleviin kolesteroliarvoihin, sydänvaivoihin, selkäkipuihin, selluliittiin, heikkoihin niveliin, hitto soikoon kiillottomiin hiuksiin haetaan apua purkista ja oikeutusta artikkelista, joka kertoi selkävaivojen/ylipainon/diabeteksen/hohdottomien hiuksien taustalla olevan d-vitamiinin puute. Ei suinkaan ylipaino, passiivinen elämäntapa, hengästyttävän huono ruokavalio tai huono työergonomia.

Ja ihmemarjat parantavat kaikki maailman ongelmat, kaupan hyllyiltä loppuu voi ja viiden euron liikuntalehdestä voi ostaa ohjeen, jota hyllyssä säilyttämällä voi saada unelmiensä sikspäkin ja piukat pakarat. Karppaaja heittää ruokavaliostaan kuohukermankin pois, kun se sisältää kaksi grammaa hiilihydraatteja sataa grammaa kohden. Läskiksihän tässä tulee.

Samalla markkinoijia syytetään foorumeilla ja blogeissa harhaanjohtavasta markkinoinnista ja kuluttajan hämäämisestä. Tällä puolella huutavat turhautuneet kuluttajat, jotka eivät enää tiedä, mitä uskoa.

Milloin katosi kuluttajan omavastuu omasta terveydestään? Milloin katosi maalaisjärki? Laihduttaminen, tasapainoinen ruokavalio ja liikkuminen eivät ole jokin kaava, jonka avulla lennetään avaruuteen. Kaikkea painettua tekstiä tai televisiossa kuulutettua ei tarvitse purematta niellä.

Minä otin eilen yhteyttä tuntemaani jooganopettajaan. Pyysin häneltä yksityistunteja, joiden avulla voin saada lopultakin eväitä jäykkyyden karkoittamiseksi. Jäykät nivelet kun ovat jossain määrin synnynnäinen ominaisuus, mutta ei mitään, mille ei voisi tehdä mitään.

Otan askeleen oman hyvinvointini turvaamiseksi tulevaisuudessa, vaikka tiedän jo nyt, että lähitulevaisuudessa minua tulee turhauttamaan, itkettämään ja sattumaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta mieluummin itken ne itkut nyt ja teen jotain itse asialle, kuin aloitan keski-ikäisenä aamuni lääkekoktaililla, jonka jälkeen päivän treenistä käykin kengännauhojen sitominen. Kipuun ja särkyyn kolmesti päivässä. Hainrustokapseleita unohtamatta.

Apua on onneksi saatavilla, mutta vastuu ja päätös ovat lopulta yksin sinun.

Myöhempi lisäys:

Toivon lukijoiden ymmärtävän, etten tarkoita, että tuki- ja liikuntaelinsairauksia saati elintasosairauksia esiintyy vain ja ainoastaan ihmisillä, jotka eivät elä ns. suositusten mukaisesti. Tarkoituksena olikin hieman provosoida ja karrikoiduin lausahduksin herättää keskustelua tai ajatuksia henkilökohtaisella, jos ei muuten niin henkilökohtaisella tasolla.

Haluan vielä tarkentaa ja alleviivata, että minä en missään tapauksessa suhtaudu alentuvasti ihmisiin, jotka lähestyvät minua avun tarpeessa ja käyttäytyvät, kuten edellä kuvailtu. Haluan pikemminkin kannustaa olemaan rehellinen itselleen ja näkemään tilanteensa kaikessa raadollisuudessaan. Mitä rehellisemmin lähdetään liikkeelle, sitä varmemmin päästään alusta asti käsiksi ongelman ytimeen, ja tulokset puhuvat puolestaan.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Ystävänpäivä on joka päivä

I ain't got nothing but love, babe - eight days a week!

Rakastetaan toisiamme ja katsellaan toistemme perään ei vaan yhtenä päivänä viikossa, vaan joka päivä ja jokaikinen yö.

Rakkautta, kamut!

perjantai 10. helmikuuta 2012

Hissunkissun vaapulavissun

Hiljaiseloa täällä. En oikein keksi mitään kirjoitettavaa, enkä halua hokea uudestaan vanhoja juttuja tai keksiä sisältöä tyhjästä. Koitetaan panostaa laatuun enemmän kuin määrään. Toivottavasti edes tässä joskus onnistutaan...

Operaatio maha esiin on ollut pienoisessa vastatuulessa, kun olemme ottaneet vastaan vieraita Suomesta, juhlineet uroksen kolmekymppisiä, rimpuilin puolitoista viikkoa mahataudissa ja kuumeessa ja siitä toivuttuani täytin itse 25 tällä viikolla. Eikä mikään dieetti minun elämässäni voi olla niin tärkeä, että ne pilaisivat juhlapäiviä. Hyvällä omatunnolla suklaamoussekakkua naamaan aamupalaksi, ei kahta puhetta siitä.

Treenit ovat sen sijaan luistaneet tosi hyvin silloin, kun olen kipeydeltäni päässyt kiemurtelemaan capoeiraan tai salille. Viime lauantaina olikin neljän ja puolen tunnin capoeira-sessiot, jonka jälkeen oli vähän kaikkensa antanut olo.

Ihana Katri näyttää homman nimen!
Mutta mielelläni tuolle lajille kaikkeni nyt annankin. Huomaan kropassani sellaisia muutoksia, mitä ei aikaisemmalla harjoittelulla ole saanut aikaiseksi. Iho tuntuu huippukiinteältä, koivet ovat napakat ja vahvat - ja huomasin yksi ilta treenien loppuvenyttelyjen yhteydessä, ettei tuo spagaati ole enää mitenkään mahdottoman kaukana! Siis minulla, vanhalla idiootilla kivipatsaalla! Asetin siitä uuden tavoitteen, että kesään mennessä täytyy saada koivet ainakin hyvin lähelle spagaatia, jos ei nyt ihan loppuun asti. Olen tästä huomiosta niin tohkeissani, että se antoi kyllä aivan uutta puhtia liikkuvuuden kehittämiseen. Se kun on aina ollut suosikki-inhokkini.

Sitäpaitsi tuo on ehkä maailman tehokkain laji alakuloisuuden poistamiseen. Joskus, kun koti-ikävä painaa, koulu ei tunnu sujuvan tai muutoin joku painaa mieltä, mutta saa lähdettyä treeneihin, jossa vastassa ovat iloiset, energiset ihmiset, ja brasilialaiset rytmit huutavat...


...Kotimatkalla ei voi kuin ylistää elämää. Siinä on jotain ihan käsittämätöntä taikaa. Käykää kokeilemassa tai vain katsomassa, se uskomaton energia yhdessä tekemisen hurmos saa ihon kananlihalle pelkästään ajatuksen tasollakin!

No, missäs mennään mahan kanssa? Ei paljon kehitystä kuukauden takaiseen, mutta jotain:

Ylävatsassa lihakset alkavat erottua vähän selvemmin. Tässä painaa varmasti eilisen jäätävä kanapasta-annos, jonka kietaisin huiviin pitkän ja kipuilevan kouluviikon kunniaksi. Tällä viikolla on muutenkin tullut hupsuteltua ruokailujen kanssa, kun, kuten mainitsin, on ollut juhlaviikko.

Eikä nyt kuukaduessa voikaan ihmeitä odottaa, vatsalihasten esiinkaivaminen on pitkä ja kivinen tie, jossa ruokahommien pitää kyllä olla loppuun asti mietitty. Ensi viikosta taas kurinpalautus. Koska kaksi viikkoa, jotka elin tiukalla kurilla, tuntuivat super hyviltä, olo oli energinen, treeni luisti, eikä herkkuja tehnyt mieli. Siihen palaa oikein mielellään. Ja mikä parasta: täällä on nyt käsillä paras mansikka-aika!


Mansikat myydään mahtavissa puulaatikoissa pilkkahintaan Suomen sukulaisiin nähden. Toisin kuin voisi luulla, nuo mollukat maistuvat taivaallisen makeilta ja tuoreilta. Minä kun olen saanut sen käsityksen, että oma maa mansikkaa. Mutta kyllä näillä kelpaa lähtä ratkomaan kadonneiden vatsalihasten mysteeriä!

tiistai 24. tammikuuta 2012

I get knocked down, but I get up again...

Huh. Yksi elämän antoisimpia kokemuksia on kunnon mahatauti. Viikonloppuna juhlittiin uroksen kolmekymppisiä, josta välittömänä kiitoksena olin kaksi päivää totaalisesti pelistä pois. Sunnuntai-iltana ihmettelin, kun jälkitauti ei ottanut hellittääkseen, jolloin kuumemittari paljasti todellisen tilanteen: 38 astetta kuumetta.

Mutta tiedättekö, mikä on hienoa? Kun on tosi, tosi, tosi kipeä jonkun aikaa, niin sitten kun lopulta herää yhtenä aamuna tietäen, että nyt ollaan menossa parempaan suuntaan. Käy suihkussa ja saa ylleen puhtaat vaatteet. Tietää, että nyt elämä voittaa. Ja syöminen, kun on saanut ruokahalunsa takaisin. Syö, kuin ei olisi ennen syönytkään.

Toivottavasti tästä nyt ei vaan tule mikään suurempi riesa. Huomiseksi on aika lääkärille, kun tämä on jo toinen kerta samanlaista tautia parin kuukauden sisään. Minulla, joka en ole ikinä kipeä. Kuume ei ikinä nouse juurikaan yli 37:n.

...Ja mielipuolisinta on, että sen sijaan että olisin huolissani terveydestäni, huolehdin myös dieettiä. Capoeiraan! Lenkille! Salille! Ei ollenkaan vessaan, sänkyyn, vessaan.

Miten turhauttavaa, kun tulee tällaisia katkoksia, juuri kun on päässyt hyvään vauhtiin. Äh!

tiistai 17. tammikuuta 2012

Pumped up kicks in paradise

Toinen viikko on käynnissä mahalihakset tiskiin-operaatiossa. Lauantaisen cheat dayn jälkeen kroppa on ollut täynnä aivan uudenlaista puhtia, ja vaikka eilen syöminen jäi oman lorvailuni takia tosi niukalle, sujuivat illan capoeira-treenitkin ihan hiton hyvin. Opettaja kehaisi potkujeni kehittyneen valtaisasti, joka lisäsi entuudestaan treeni-intoa.

Kuitenkin kropan hyvästä vireystilasta huolimatta olen ollut pari viikkoa jollakin selittämättömällä tavalla alakuloinen. En oikein jaksaisi innostua mistään ylimääräisestä, ja koulussa aika menee kelloa tuijottelemalla. Niinpä eilen kävin keskustelun itseni kanssa: luulen, että aika moni tietää tämän "kaikki, mutta ei mitään"-ongelman. Kävin mielessäni kohta kohdalta läpi kaikki ahdistavat asiat, ja koitin tulla niiden kanssa jonkinlaiseen lopputulemaan saadakseni ne pois mielestä. Tähän meni aikalailla koko päivä, ja capoeirasta tullessani olo oli jotensakin uudelleensyntynyt.

Nyt on iltavuoroviikko, joten saan nauttia pitkistä ja rauhallisista aamuista. Tämän aamun päätin aloittaa uudella tavalla. Asun Espanjassa, hitto vie! Mikä voi laittaa naisen murjottamaan?

Pinkaisin aurinkoista rantakatua pitkin kuntosalille, joka oli onneksi suhteellisen rauhallinen tähän aikaan vuorokaudesta. Sain ihan järkyttävän hien päälle puolen tunnin rinta-hartia-vatsa-äherryksen parissa. Parin viikon treeni on palauttanut tason jo lähes siihen, mikä se oli Suomesta lähtiessä, mikä on kyllä omiaan lisäämään innostuneisuutta. Lisäksi ristipunnerrusta taljassa tehdessäni olin saada slaagin nähdessäni aktivoituneet hauikseni peilistä - näköjään siitä capoeirasta on jotain hyötyä, minulla ei ole ikinä ollut noin atleettisen näköiset käsivarret! Sus siunatkoon! Nyt vielä kun saisi läskit siitä päältä pois, niin ne näkyisivät muulloinkin kuin ponnistuksissa.

Kotimatkan taitoin kävelemällä rauhalliseen tahtiin rantaviivaa pitkin, kuvitellen jokaisen varpaiden yli lyövän aallon huuhtovan pahaa mieltä pois ja kuumana paistavan Auringon täyttävän minut uudella elinvoimalla ja onnella. Ja miksipäs se ei sitä tekisi, kun puitteet ovat kohdillaan:




Muutan kesäkuun lopussa Tampereelle. Täytän kohta 25. Mikä ihana paradoksi: olen vapaampi kuin ikinä eläessäni, mutta ensimmäistä kertaa minulla on selvä suunnitelma siitä, mihin olen menossa ja mitä haluan itseltäni, muilta, elämältä.

Mitä lähemmäs koti tuli, sitä autuaammaksi kävi oloni. Ei minulta mitään puutu. Taivas todellakin on paikka maan päällä.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Jäähyväiset herkkulakoille

Käsi ylös, joka on joskus vannonut lopettavansa kaikenlaisen herkuttelun aikaan x asti?
...
Nyt, vain ne saavat laskea kätensä, jotka ovat aina näin päättäessään onnistuneet tavoitteissaan.
...
Teistä en tiedä, mutta minulla alkaa veri pakkautua ulos käsivarresta.
Minä rakastan syömistä, jos se ei ole vielä käynyt kyllin selväksi. Olen toivoton herkkusuu. En ole ikinä oikein ymmärtänyt syömishäiriöitä, jos mietin ilmiöitä ainoastaan omasta näkökulmastani. Ruoka on aina ollut ystävä, joka jaetaan hyvien ystävien kanssa, tai joka on ainoa ystävä silloin, kun tarvitsee kihnuttautua peiton alle, pakoon kylmää maailmaa.

No, ruoka ei kuitenkaan ole sellainen sydämellinen, inhimillinen ystävä, joka katsoo virheitä läpi sormien. Pahimmillaan syöminen voi olla kuin ongelmallinen parisuhde, joka ei anna ajatusten levätä hetkeäkään, vaan siitä on koko ajan erittäin tietoinen, tuntien monenlaisia tunteita: syyllisyyttä, ikävää, pettymystä, mutta myös helpotusta, turvaa, mielihyvää...

Perustellusti voisi siis sanoa, että suhteeni ruokaan ei ole suoraviivainen tai yksiselitteinen, eikä missään nimessä matemaattinen. Hiiteen kaikki laskurit, puntarit ja mittarit!

Operaatio vatsalihasten esiinkaivuu on kestänyt nyt viikon. Tietäen, että totaalinen herkkulakko johtaa minun kohdallani vain nousuun ja tuhoon, annoin alusta asti itselleni luvan yhteen viikottaiseen "huijauspäivään". Kehonrakentajat puhuvat tästä nimellä cheat day tai tankkauspäivä.

Idea on yksinkertainen: kuutena päivänä viikossa syödään tiukan kurinalaisesti, tiedostaen, tutkien ja tarkkaillen. Mutta yhtenä ennalta määrättynä päivänä syödäänkin sitten niin kuin roomalaisissa pidoissa - PALJON ja mitä ikinä mieli tekee.

Tässä on eri koulukuntia: spartalaisimmat kehonrakentajat katsovat tämän tarkoittavan kauheita määriä lähtökohdin terveellisiä ruokia, mainittakoon esimerkkinä vaikka kattilallinen puuroa yhtenä ateriana, mutta itse asettaudun mieluummin siihen ryhmään, joille huijauspäivän ensisijainen tarkoitus on tehdä laihduttamisesta psyykkisesti helpompaa. Selvitin torstain ja perjantain herkuitta ihan puhtaasti sen tiedon voimalla, että lauantaiaamuna saan syödä suklaata aamupalaksi ja jättää rahkat odottamaan sunnuntaiaamua, jolloin edessä on taas paluu kurinalaiseen elämään. Mutta tänään ei mietitä sitä: tänään syödään suklaata, pasta carbonaraa ja popcorneja. Tuntematta häivääkään huonoa omatuntoa!

Onpa huijauspäivillä jopa ihan todistettu oikeutus: jokainen, joka koskaan on tätä kokeillut, tietää varsin mainiosti, että vessa kannattaa pitää lähettyvillä. Hyvin potkaisee nimittäin aineenvaihdunnan käynttin, ja lisäksi hiilihydraattitankkaus täyttää kivasti tiukan dieetin ja treenauksen tyhjentämiä hiilihydraattivarastoja. Treenikin saattaa rullata vähän kevyemmin, eikä tuo ihme olisi, jos vireystila tuntuu hetkellisesti nousevan. Helposti sisäistettävässä muodossa infopläjäyksen voi halutessaan lukea lontoon murteella täältä.

Tässäkin kuitenkin vaanii kiro: huijauspäivän tarkoitus on kestää yksi päivä. Se ei saa alkaa perjantaista ja loppua sunnuntaihin. Yksi päivä. Piste. Ja huijauspäivää ei ole suinkaan pakko pitää kerran viikossa. Jos elämä tuntuu hyvältä ilman hiilihydraattiähkyä, eikä herkkuhammasta kolota, ei ole mitään syytä väkisin mättää itseään täyteen. Tai sitten voi todellakin syödä vain tavoistaan poiketen annoksen pastaa. Tai muuten löysäillä. Mutta jos siltä ei tunnu, voi päivää ihan hyvin siirtää viikolla.

Joka tapauksessa suosittelen kokeilemaan. Varsinkin, jos tuhoon tuomitut herkkulakot tuottavat pettymyksiä kerta toisensa jälkeen. Yksi mässyttelypäivä muutoin kurinalaisessa elämässä ei tuhoa mitään. Jopa päinvastoin.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Kautta kiven ja kannon

Voi uusi vuosi, minkä teit. Taas sait ihmiset lupaamaan läjäpäin kaikkea, minkä on tarkoitus kehittää keskeneräisiä egojamme ja lössähtäneitä olemuksiamme. Edellisen vuoden synnit huuhdotaan pois skarppaamalla tammikuun ajan, kunnes voi taas palata olennaiseen. "Kyllä tässä on kiltteilty jo ihan tarpeeksi, nyt sitä viinaa ja suklaata niinku olis jo!"

Itse löydän itseni jälleen tästä samasta ihmisryhmästä. Hyvistä aikeista ja kovista puheista huolimatta olen saanut täällä Espanjan auringon alla lähinnä ylläpidettyä kuntoani ja estettyä itseäni paisumasta ihan älyttömäksi nahkavuoreksi. Loppuvuotta kohden vauhti vain kiihtyi sillä seurauksella, että viettäessäni vuodenvaihdetta Suomessa ihmettelin suuresti, kun se valomerkki oikeasti tuli jo puoli neljältä. (Puhumattakaan siitä, että caipiroska+shotti 14,95 - MITÄÄÄÄ?!)

Nyt se sitten tuli, tilinteon aika. Olen niin kovaa kyytiä luisumassa takaisin vanhoihin tapoihini, mikä näkyy myös päivitysten määrässä - eipä ole juuri mitään kerrottavaa. Ei siis auta kuin ottaa järeät aseet käyttöön. Enää ei riitä "en herkuttele ja liikun enemmän"-lässytys, vaan on kertakaikkiaan laitettava kovat piippuun.

Edellisessä tavoitteessani - laihduttaa vanhaan yo-mekkoon valmistujaisiin mennessä - onnistuin ennen kaikkea sen takia, että tein siitä julkista, kuten ehkä edelliset Smack the fatso-blogin lukijat muistavat. Ainoastaan julkisen nöyryytyksen uhalla mahdottomasta tuli mahdollista, kun en vain kehdannut tulla myöntämään kaikkien lukijoiden eteen, että epäonnistuin, ja olen edelleen yksi munkkivuori.

Niinpä nyt, tiedoksenne, hyvät naiset ja herrat: urheiluhierojan koulutus päättyy 21.6. Tuohon päivämäärään mennessä minun paitani alta löytyy myös erottuvat vatsalihakset.

En puhu tästä:

...Vaan pikemminkin tästä:

Työ tulee olemaan kova, mutta ei mahdoton. Alla lymyävät jo hyvän tuntoiset lihakset, ne täytyy vain kaivaa esiin. Lisään kolmeen viikottaiseen capoeiraan voimaharjoittelua ja intervallitreeniä. Kaikista suurin ja tärkein teko tulee kuitenkin olemaan ruokailun karsiminen: kerran viikossa herkutellaan niin paljon kuin sielu sietää, muuten elellään kurinalaisesti, terveellisesti mutta monipuolisesti. Aivan kuten viime keväänä, kun kroppa oli jo aikas kivalla mallilla.

Yksi suurimmista yksittäisistä tekijöistä on tietenkin alkoholi. Täällä on muka tottunut täkäläisiin juomatapoihin, että ihan hyvin voi ottaa yhden tai pari ruan yhteydessä. No, tissuttelu loppuu nyt. Olen totaalilakossa uroksen kolmekymppisiin asti, jonka jälkeen aloitan karsimisen rajoittamalla alkoholipäivät yhteen päivään viikossa. (Äiti: tämä ei tarkoita yhtä kaatokännipäivää viikossa. Ole ihan rauhassa.) Siitä on hyvä (yrittää) lähtä karsimaan kertoja harvemmiksi.

Lähtötilanne on tämä:

Huomatkaa urokselta lahjaksi saatu karhupyjama!

Ei pahin mahdollinen - silmiä tihrustamalla sieltä jotain voi erottaa - mutta kyllä tässä työtä riittää. Vaan nytpä se on tehty, arpa on heitetty!


Onko kukaan lukijoista koskaan kaivanut vatsalihaksiaan esiin? Millä keinoilla se toteutettiin?