tiistai 24. tammikuuta 2012

I get knocked down, but I get up again...

Huh. Yksi elämän antoisimpia kokemuksia on kunnon mahatauti. Viikonloppuna juhlittiin uroksen kolmekymppisiä, josta välittömänä kiitoksena olin kaksi päivää totaalisesti pelistä pois. Sunnuntai-iltana ihmettelin, kun jälkitauti ei ottanut hellittääkseen, jolloin kuumemittari paljasti todellisen tilanteen: 38 astetta kuumetta.

Mutta tiedättekö, mikä on hienoa? Kun on tosi, tosi, tosi kipeä jonkun aikaa, niin sitten kun lopulta herää yhtenä aamuna tietäen, että nyt ollaan menossa parempaan suuntaan. Käy suihkussa ja saa ylleen puhtaat vaatteet. Tietää, että nyt elämä voittaa. Ja syöminen, kun on saanut ruokahalunsa takaisin. Syö, kuin ei olisi ennen syönytkään.

Toivottavasti tästä nyt ei vaan tule mikään suurempi riesa. Huomiseksi on aika lääkärille, kun tämä on jo toinen kerta samanlaista tautia parin kuukauden sisään. Minulla, joka en ole ikinä kipeä. Kuume ei ikinä nouse juurikaan yli 37:n.

...Ja mielipuolisinta on, että sen sijaan että olisin huolissani terveydestäni, huolehdin myös dieettiä. Capoeiraan! Lenkille! Salille! Ei ollenkaan vessaan, sänkyyn, vessaan.

Miten turhauttavaa, kun tulee tällaisia katkoksia, juuri kun on päässyt hyvään vauhtiin. Äh!

tiistai 17. tammikuuta 2012

Pumped up kicks in paradise

Toinen viikko on käynnissä mahalihakset tiskiin-operaatiossa. Lauantaisen cheat dayn jälkeen kroppa on ollut täynnä aivan uudenlaista puhtia, ja vaikka eilen syöminen jäi oman lorvailuni takia tosi niukalle, sujuivat illan capoeira-treenitkin ihan hiton hyvin. Opettaja kehaisi potkujeni kehittyneen valtaisasti, joka lisäsi entuudestaan treeni-intoa.

Kuitenkin kropan hyvästä vireystilasta huolimatta olen ollut pari viikkoa jollakin selittämättömällä tavalla alakuloinen. En oikein jaksaisi innostua mistään ylimääräisestä, ja koulussa aika menee kelloa tuijottelemalla. Niinpä eilen kävin keskustelun itseni kanssa: luulen, että aika moni tietää tämän "kaikki, mutta ei mitään"-ongelman. Kävin mielessäni kohta kohdalta läpi kaikki ahdistavat asiat, ja koitin tulla niiden kanssa jonkinlaiseen lopputulemaan saadakseni ne pois mielestä. Tähän meni aikalailla koko päivä, ja capoeirasta tullessani olo oli jotensakin uudelleensyntynyt.

Nyt on iltavuoroviikko, joten saan nauttia pitkistä ja rauhallisista aamuista. Tämän aamun päätin aloittaa uudella tavalla. Asun Espanjassa, hitto vie! Mikä voi laittaa naisen murjottamaan?

Pinkaisin aurinkoista rantakatua pitkin kuntosalille, joka oli onneksi suhteellisen rauhallinen tähän aikaan vuorokaudesta. Sain ihan järkyttävän hien päälle puolen tunnin rinta-hartia-vatsa-äherryksen parissa. Parin viikon treeni on palauttanut tason jo lähes siihen, mikä se oli Suomesta lähtiessä, mikä on kyllä omiaan lisäämään innostuneisuutta. Lisäksi ristipunnerrusta taljassa tehdessäni olin saada slaagin nähdessäni aktivoituneet hauikseni peilistä - näköjään siitä capoeirasta on jotain hyötyä, minulla ei ole ikinä ollut noin atleettisen näköiset käsivarret! Sus siunatkoon! Nyt vielä kun saisi läskit siitä päältä pois, niin ne näkyisivät muulloinkin kuin ponnistuksissa.

Kotimatkan taitoin kävelemällä rauhalliseen tahtiin rantaviivaa pitkin, kuvitellen jokaisen varpaiden yli lyövän aallon huuhtovan pahaa mieltä pois ja kuumana paistavan Auringon täyttävän minut uudella elinvoimalla ja onnella. Ja miksipäs se ei sitä tekisi, kun puitteet ovat kohdillaan:




Muutan kesäkuun lopussa Tampereelle. Täytän kohta 25. Mikä ihana paradoksi: olen vapaampi kuin ikinä eläessäni, mutta ensimmäistä kertaa minulla on selvä suunnitelma siitä, mihin olen menossa ja mitä haluan itseltäni, muilta, elämältä.

Mitä lähemmäs koti tuli, sitä autuaammaksi kävi oloni. Ei minulta mitään puutu. Taivas todellakin on paikka maan päällä.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Jäähyväiset herkkulakoille

Käsi ylös, joka on joskus vannonut lopettavansa kaikenlaisen herkuttelun aikaan x asti?
...
Nyt, vain ne saavat laskea kätensä, jotka ovat aina näin päättäessään onnistuneet tavoitteissaan.
...
Teistä en tiedä, mutta minulla alkaa veri pakkautua ulos käsivarresta.
Minä rakastan syömistä, jos se ei ole vielä käynyt kyllin selväksi. Olen toivoton herkkusuu. En ole ikinä oikein ymmärtänyt syömishäiriöitä, jos mietin ilmiöitä ainoastaan omasta näkökulmastani. Ruoka on aina ollut ystävä, joka jaetaan hyvien ystävien kanssa, tai joka on ainoa ystävä silloin, kun tarvitsee kihnuttautua peiton alle, pakoon kylmää maailmaa.

No, ruoka ei kuitenkaan ole sellainen sydämellinen, inhimillinen ystävä, joka katsoo virheitä läpi sormien. Pahimmillaan syöminen voi olla kuin ongelmallinen parisuhde, joka ei anna ajatusten levätä hetkeäkään, vaan siitä on koko ajan erittäin tietoinen, tuntien monenlaisia tunteita: syyllisyyttä, ikävää, pettymystä, mutta myös helpotusta, turvaa, mielihyvää...

Perustellusti voisi siis sanoa, että suhteeni ruokaan ei ole suoraviivainen tai yksiselitteinen, eikä missään nimessä matemaattinen. Hiiteen kaikki laskurit, puntarit ja mittarit!

Operaatio vatsalihasten esiinkaivuu on kestänyt nyt viikon. Tietäen, että totaalinen herkkulakko johtaa minun kohdallani vain nousuun ja tuhoon, annoin alusta asti itselleni luvan yhteen viikottaiseen "huijauspäivään". Kehonrakentajat puhuvat tästä nimellä cheat day tai tankkauspäivä.

Idea on yksinkertainen: kuutena päivänä viikossa syödään tiukan kurinalaisesti, tiedostaen, tutkien ja tarkkaillen. Mutta yhtenä ennalta määrättynä päivänä syödäänkin sitten niin kuin roomalaisissa pidoissa - PALJON ja mitä ikinä mieli tekee.

Tässä on eri koulukuntia: spartalaisimmat kehonrakentajat katsovat tämän tarkoittavan kauheita määriä lähtökohdin terveellisiä ruokia, mainittakoon esimerkkinä vaikka kattilallinen puuroa yhtenä ateriana, mutta itse asettaudun mieluummin siihen ryhmään, joille huijauspäivän ensisijainen tarkoitus on tehdä laihduttamisesta psyykkisesti helpompaa. Selvitin torstain ja perjantain herkuitta ihan puhtaasti sen tiedon voimalla, että lauantaiaamuna saan syödä suklaata aamupalaksi ja jättää rahkat odottamaan sunnuntaiaamua, jolloin edessä on taas paluu kurinalaiseen elämään. Mutta tänään ei mietitä sitä: tänään syödään suklaata, pasta carbonaraa ja popcorneja. Tuntematta häivääkään huonoa omatuntoa!

Onpa huijauspäivillä jopa ihan todistettu oikeutus: jokainen, joka koskaan on tätä kokeillut, tietää varsin mainiosti, että vessa kannattaa pitää lähettyvillä. Hyvin potkaisee nimittäin aineenvaihdunnan käynttin, ja lisäksi hiilihydraattitankkaus täyttää kivasti tiukan dieetin ja treenauksen tyhjentämiä hiilihydraattivarastoja. Treenikin saattaa rullata vähän kevyemmin, eikä tuo ihme olisi, jos vireystila tuntuu hetkellisesti nousevan. Helposti sisäistettävässä muodossa infopläjäyksen voi halutessaan lukea lontoon murteella täältä.

Tässäkin kuitenkin vaanii kiro: huijauspäivän tarkoitus on kestää yksi päivä. Se ei saa alkaa perjantaista ja loppua sunnuntaihin. Yksi päivä. Piste. Ja huijauspäivää ei ole suinkaan pakko pitää kerran viikossa. Jos elämä tuntuu hyvältä ilman hiilihydraattiähkyä, eikä herkkuhammasta kolota, ei ole mitään syytä väkisin mättää itseään täyteen. Tai sitten voi todellakin syödä vain tavoistaan poiketen annoksen pastaa. Tai muuten löysäillä. Mutta jos siltä ei tunnu, voi päivää ihan hyvin siirtää viikolla.

Joka tapauksessa suosittelen kokeilemaan. Varsinkin, jos tuhoon tuomitut herkkulakot tuottavat pettymyksiä kerta toisensa jälkeen. Yksi mässyttelypäivä muutoin kurinalaisessa elämässä ei tuhoa mitään. Jopa päinvastoin.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Kautta kiven ja kannon

Voi uusi vuosi, minkä teit. Taas sait ihmiset lupaamaan läjäpäin kaikkea, minkä on tarkoitus kehittää keskeneräisiä egojamme ja lössähtäneitä olemuksiamme. Edellisen vuoden synnit huuhdotaan pois skarppaamalla tammikuun ajan, kunnes voi taas palata olennaiseen. "Kyllä tässä on kiltteilty jo ihan tarpeeksi, nyt sitä viinaa ja suklaata niinku olis jo!"

Itse löydän itseni jälleen tästä samasta ihmisryhmästä. Hyvistä aikeista ja kovista puheista huolimatta olen saanut täällä Espanjan auringon alla lähinnä ylläpidettyä kuntoani ja estettyä itseäni paisumasta ihan älyttömäksi nahkavuoreksi. Loppuvuotta kohden vauhti vain kiihtyi sillä seurauksella, että viettäessäni vuodenvaihdetta Suomessa ihmettelin suuresti, kun se valomerkki oikeasti tuli jo puoli neljältä. (Puhumattakaan siitä, että caipiroska+shotti 14,95 - MITÄÄÄÄ?!)

Nyt se sitten tuli, tilinteon aika. Olen niin kovaa kyytiä luisumassa takaisin vanhoihin tapoihini, mikä näkyy myös päivitysten määrässä - eipä ole juuri mitään kerrottavaa. Ei siis auta kuin ottaa järeät aseet käyttöön. Enää ei riitä "en herkuttele ja liikun enemmän"-lässytys, vaan on kertakaikkiaan laitettava kovat piippuun.

Edellisessä tavoitteessani - laihduttaa vanhaan yo-mekkoon valmistujaisiin mennessä - onnistuin ennen kaikkea sen takia, että tein siitä julkista, kuten ehkä edelliset Smack the fatso-blogin lukijat muistavat. Ainoastaan julkisen nöyryytyksen uhalla mahdottomasta tuli mahdollista, kun en vain kehdannut tulla myöntämään kaikkien lukijoiden eteen, että epäonnistuin, ja olen edelleen yksi munkkivuori.

Niinpä nyt, tiedoksenne, hyvät naiset ja herrat: urheiluhierojan koulutus päättyy 21.6. Tuohon päivämäärään mennessä minun paitani alta löytyy myös erottuvat vatsalihakset.

En puhu tästä:

...Vaan pikemminkin tästä:

Työ tulee olemaan kova, mutta ei mahdoton. Alla lymyävät jo hyvän tuntoiset lihakset, ne täytyy vain kaivaa esiin. Lisään kolmeen viikottaiseen capoeiraan voimaharjoittelua ja intervallitreeniä. Kaikista suurin ja tärkein teko tulee kuitenkin olemaan ruokailun karsiminen: kerran viikossa herkutellaan niin paljon kuin sielu sietää, muuten elellään kurinalaisesti, terveellisesti mutta monipuolisesti. Aivan kuten viime keväänä, kun kroppa oli jo aikas kivalla mallilla.

Yksi suurimmista yksittäisistä tekijöistä on tietenkin alkoholi. Täällä on muka tottunut täkäläisiin juomatapoihin, että ihan hyvin voi ottaa yhden tai pari ruan yhteydessä. No, tissuttelu loppuu nyt. Olen totaalilakossa uroksen kolmekymppisiin asti, jonka jälkeen aloitan karsimisen rajoittamalla alkoholipäivät yhteen päivään viikossa. (Äiti: tämä ei tarkoita yhtä kaatokännipäivää viikossa. Ole ihan rauhassa.) Siitä on hyvä (yrittää) lähtä karsimaan kertoja harvemmiksi.

Lähtötilanne on tämä:

Huomatkaa urokselta lahjaksi saatu karhupyjama!

Ei pahin mahdollinen - silmiä tihrustamalla sieltä jotain voi erottaa - mutta kyllä tässä työtä riittää. Vaan nytpä se on tehty, arpa on heitetty!


Onko kukaan lukijoista koskaan kaivanut vatsalihaksiaan esiin? Millä keinoilla se toteutettiin?