lauantai 17. maaliskuuta 2012

Skimbaamasa!

Ohhoh. Kävi nimittäin niin, että torstaina koulukaveri sai huijattua mukaan sellaiselle reissulle, että koulun jälkeen kamat kantoon, auto alle ja nokka kohti Sierra Nevadaa. Kyseinen nyppylä kun sattuu pitämään sisässään melkoisen suositun laskettelukeskuksen.

No, onhan suksien päällä oleminen minulle tuttua. Lapsuudessa tuli kynnettyä Ylläs skitä oikein urakalla, kun oli mökki Äkäslompolossa. Taisin olla jopa aika kova menijä silloin. Pieni mutta: viimeksi rinteet on otettu haltuun kaksitoista vuotta sitten. Jokunen vuosi siis välissä. Mutta ei se niin vaikeaa voi olla!

Fuengirolasta ajaa Granadaan, jossa yövyimme, vähän alle kaksi tuntia. Auto täyteen mässyä, musiikkia ja hyvää seuraa, niin matka taittui nopeasti.

Mantelipuut kukkivat täysiä Andalusiassa
 Espanjalainen liikennekulttuuri on sellaista, että olin ihan tyytyväinen saadessani keskittyä pelkäämään kartturin paikalla sen sijaan, että tuuttailisin ja huutelisin hävyttömyyksiä, kun Carloseilla on vauhti sata, järkiparka nolla.

Karttaa meillä ei ollut, mutta huoltoasemalta sai hi-tech-gps-laitteen! Ja vielä ilmaiseksi!
 Sierra Nevadan korkein kohta on vähän alle kolme ja puoli kilometriä merenpinnasta. Hissit lähtivät noin kahdesta kilometristä. Kun korkeus alkoi lähennellä näitä lukemia, alkoivat vesipullot sihahdella avattaessa, ja kesti hetken tottua vuori-ilmaan: päätä särki ja olo tuntui kummallisen huojuvalta. Eikä ollut edes yhtään Tinto de veranoa tai chupitoa koneessa! Ajatelkaa!

Kauhiaa äherrystä
 Koomista, että olen joka talvi uhonnut meneväni rinteeseen tänä talvena. Piti tulla vain Espanjaan asti lunastamaan lupaukset.

Pilvirajan tuntumassa
Ja miten huikeaa se oli: vaikka luonnon lumi alkoi olla aika vähissä ja suksien alla oli lähinnä tykitettyä lunta, oli fiilis kyllä aivan kaksimiljoonaa. Lämpömittari kiipesi yli kymmenen lämpöasteen ja näkyvyys oli niin pitkälle, kuin vain katsoa jaksoi. Pilviä lipui jossain kaukana, mutta itse rinteessä Aurinko tykitti puhtaalta taivaalta.

Ei mopolla mahottomia
Olin lopulta yllättynyt siitä, miten helposti lihasmuistista laskettelu löytyi. Ensimmäisellä kierroksella könähdin kerran jyrkässä kohdassa. Lisäksi säären ja pohkeen lihakset krampaasivat aika iloisesti vieraan rasituksen alla, mutta jo ensimmäisen laskun puolivälin jälkeen homma alkoi muistuttaa laskettelua. Samalla ihmettelin mielessäni, miten tähän saattoikin kulua kaksitoista vuotta: onhan tuo nyt ihan älyttömän siistiä! Ilmavirta kasvoilla, auringon kuumotus poskilla, pehmeä lumi jalkojen alla, kevyesti tiputella rinnettä alas... Love it, absolutely love it!

Pikkukaupasta lähtivät mukaan Ilkka Kemppaisen muistoa kunnioittavat aurinkolasit
Alhaalla laaksossa kukkivat mantelipuut
Laskujen jälkeen maistui palauttava Tinto de verano. Pääsin myös toteuttamaan kummallista viehätystäni niin rumiin asusteisiin, että ne ovat jo hienoja. Tämän tyylisiä aurinkolaseja isäni käytti lasketellessaan. Lapsena hävetti, nyt tunsin jatkavani jaloa perinnettä.

Pahoin pelkään, että vahinko on nyt tapahtunut: tämä ei todellakaan jäänyt ainoaksi kerraksi, kun pitää päästä etelään laskettelemaan. Mikä fiilis, kun saa istuskella terassilla paitahihasillaan ja katsella suksia kanniskelevaa, onnesta kilpaa hankien kanssa hehkuvaa kansaa. Ja maksaa lasku, nostaa sukset telineestä ja lähteä uudelle kierrokselle. Ä-ly-tön-tä!

torstai 15. maaliskuuta 2012

Maaliskuun maha

Operaatio vatsalihakset esiin on vähän ajanut karille, mutta aina jotain pientä. Tällainen on tilanne tänä aamuna:


Navan alapuolelle on alkanut ilmestyä jotain muuta muotoa kuin pömppää, mikä on kyllä ihan positiivistä kehitystä. Silti tuossa olisi kyllä aikamoinen työstäminen, että voidaan ihan erottuvista vatsalihaksista puhua. Liikun tosi paljon - kolme capoeiraa viikossa, yksi-kaksi salia ja nyt lenkkeily taas - mutta sitä vastoin kaikenlainen Espanjan yössä tanssaaminen ja siitä toipuminen verottaa aikalailla.

En kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut pilaamaan loppua täälläoloaikaa - kerrankos sitä hitto vie bailataan Espanjassa, sitäpaitsi tämä voi olla viimeinen mahdollisuuteni viettää tällaista elämää, että aamuseitsemältä kotiin ja unta ja lorvailua koko seuraava päivä - joten en stressaa tästä liikaa.

Nyt aion kuitenkin vaihtaa hiilihappopitoiset juomat takaisin viiniin, jota pääsääntöisesti Suomessakin baarissa join. Täällä kuluu huomattavat määrät Tinto de veranoa, joka tarkoittaa punkkua ja sitruunamehua. En ikinä juo Suomessa mitään, missä on sokerijuomia, mutta täällä se on jotenkin kuulunut asiaan.

Ne on ne pienet valinnat. Karkkipäivä lauantaissa on pitänyt kohtalaisen hyvin, pieniä suupaloja tai lipsumisia lukuunottamatta. Ja parempi hidas kehitys alaspäin kuin että huomaisi selvästi joka kuukausi, että hitto että sitä on lihonut! Tällainen projekti pelkällä olemassaolollaan muuten auttaa kurin säilyttämisessä, kun tietää olevansa tilivelvollinen.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Kun en ole mitään

Kieriskelin tänään pitkästä aikaa poikkeuksellisen syvässä riittämättömyyden ja huonommuuden tunteessa, kun parikin kaveria linkittivät Facebookissa Helsingin Sanomien julkaiseman jutun syömishäiriöstä.  Artikkelissa muuan väitöskirja heittää aika kovan väitteen, että jopa yksi kymmenestä suomalaisesta naisesta käyttää ruokailun jälkeen oksentamista laihduttamisen keinona.

Tällaiset tutkimukset synnyttävät sellaisen syvän epätoivon ja masennuksen tunteen, että mikä helvetti meitä oikein riivaa. Itse löysin tänään itseni tuijottelemasta väsynein silmin jotain fitness-beibeä. Tuijotin oikein pitkään ja hartaasti, että minusta ei ikinä tule mitään tuollaista.

Terve järki sanoo, että miksi pitäisi? Minulla on elämässä kaikki mitä tarvitsen, ja olen onnellinen ja osaani tyytyväinen ihminen. Kaikki on tosi hyvin. Tietenkin.

...Mutta silti tuijotan silmät inhosta ahmien täydellisiä muotoja, tuntien syvää pettymystä itseeni, käden hapuillessa hiljaa kumartuneen selän etupuolelle pullistunutta vatsamakkaraa. Vihaan sitä niin paljon, että voisin ottaa keittiöveitsen ja leikata sen irti.

Samalla tiedän, ettei minulla todellakaan ole mitään hätää, olen ehdottomasti normaalipainoinen ja kaiken järjen mukaan ihan sutjakkaassa kunnossa. Espanjassa miehet tööttäilevät ja huutelevat perään päivittäin ja - oletteko nähneet, miten upea mies minulla on?

...Mutta silti en halua nähdä itseäni mistään heijastavista pinnoista, kun olen kaupungilla. Jos vahingossa näen, menee heti fiilikset. Monenlaiset fiilikset voivat mennä, kun näkee oman mahansa.

Sillä ei ole väliä, painaako sata kiloa, kuusikymmentä kiloa vai neljäkymmentä kiloa. Jos on tyytymätön, on tyytymätön. Tyytyväisyys ei ole mitään, mikä riippuisi vaa'an lukemista. Se on oma, juuri mistään järkevästä asiasta riippumaton kokemus itsestä. Ja kyllä - se voi aivan helposti vaihdella päivittäin, jopa tunneittain.

Eikä siihen auta, vaikka kokonainen puna-armeija huutaisi, että ei kun olet maailman upein ilmestys, kaikki haluaisivat olla kuten sinä, ja kun lähdet pois, miehet itkevät ja naiset hurraavat.

Tämä on sellainen asia, johon en oikein ole löytänyt ratkaisua. Jotenkin tuntuisi myös vähintäänkin pöljältä ehdottaa, että kyllä se siitä - käy lenkillä tai nuku kunnon yöunet, huomenna on parempi mieli. Todennäköisesti se on juurikin niin, mutta joku tässä systeemissä on niin läpensä mätä, umpilaho, että se tulee pian alas, ja se tulee alas rytinällä.

Kuulisin mielelläni lukijoiden kokemuksia tästä aiheesta. En voi olla ainoa nainen maailmassa, joka silloin tällöin iltaisin pyörittelee näitä ajatuksia. En ainakaan tuon tutkimuksen mukaan ole. Erityisesti kiinnostaisi miesnäkökulma tähän asiaan, kun aina vain puhutaan naisten ulkonäköpaineista.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Learning to fly

Olen jotenkin unohtanut juoksuharrastuksen täällä. Rantatien alusta on kovaa kiveä, kolme kertaa viikossa capoeiraa plus salit ja tolkuttomat määrät kävelyä eivät ole erityisesti kannustaneet käyttämään aikaa vielä varsinaiseen lenkkeilyynkin, satunnaisten hiekkahölkkien lisäksi.

Toissapäivänä olimme porukalla imemässä itseemme aurinkoa rannalla - tuntuu, kuin täälläkin talvi olisi ollut tuhottoman pitkä - kun sain suru-uutisia Suomesta. Syksyllä 70 täyttänyt enoni kuoli äkillisesti hoitokodissa Helsingissä. Ilman mitään varoitusta tai mahdollisuutta varautua pahimpaan. Hoitokodissa hän oli ehtinyt asua jonkin aikaa pitkälle edenneen ykköstyypin diabeteksen vuoksi, joka johti koko toisen jalan amputaatioon ja toisen silmän sokeutumiseen muutaman viimevuoden aikana. Muuten Ossi oli hyvinvoiva mies, ja lopullinen kuolinsyy tuntuu toistaiseksi olevan täysi mysteeri myös Ossia hoitaneille ihmisille.

Tämä veti tietenkin mielen onnettomaksi - varsinkin kun on hyvin vähän, mitä voin täältä käsin tehdä - ja vei ajatukset elämän perusasioiden äärelle. Ossi oli positiivisuudestaan tunnettu hahmo. Siinä, missä jalkansa ja puolet näöstään menettänyt, hoitokodissa asuva ihminen olisi saattanut vaipua vaikka miten syvälle, osasi Ossi olla osaansa tyytyväinen: olihan hänellä vielä toinen, toimiva jalka ja silmä jäljellä. Ja tästä hän oli vilpittömän onnellinen. Varmasti hänellä olisi ollut jotain positiivista sanottavaa pikaiseta poismenostaankin.

Uutista seuraava päivä minulla oli sattumalta vapaapäivä. Heräsin aamulla mieli raskaana, mutta jotenkin pääsin sitten samalle aaltopituudelle Ossin kanssa. Positiivinen tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka puolisokeana ja ilman toista jalkaa. Niinpä päätin lopettaa suljettujen verhojen takana suremisen, vetäisin pitkästä aikaa lenkkarit jalkaan ja lähdin kunnon lenkille.

Tuntui siltä, kuin olisin voinut juosta vaikka vuorten yli, vaikka maailman tappiin. Aurinko paistoi kuumasti, hiki alkoi nopeasti tippua hiussuortuvista, hengitys sulautui Välimeren aaltojen kohinaan, keho juoksi ilman, että erikseen pyysin sitä liikkumaan. Juoksin ja juoksin, yhteensä lähemmän kahdeksan kilometriä, jonka päälle kävin vielä kuntosalilla räyhäämässä puolen tunnin tehopunttauksen... Tai, niin tehokkaan, kuin nyt lenkin päälle voi vetää. Muistakaa: aina ensin salille, sitten vasta lenkille. Mutta nyt kävi näin.

Ponnistelujen jälkeen mieli oli autuaan tyhjä ja seesteinen. Siinä hetkessä, kun pää ei ajattele yhtään mitään mutta samalla kaikkia asioita yhtäaikaa, tuntuu alitajunta asettelevan asiat mittasuhteisiinsa ja palaset kohdilleen.

Tietysti rehelliselle suremiselle täytyy antaa sen tarvitsema aika, mutta haluaisin muistuttaa surua kohtaavia ihmisiä, että ei se ole ihan höpöhöpöä, että fyysinen aktiivisuus auttaa surun keskellä. Suru kun on helposti sellainen, mihin jäädään rypemään voimattomina. Mutta niin se vain on, että lopulta pyörät on saatava pyörimään ja elämän on jatkuttava. En minä ainakaan haluaisi, että läheisteni elämä pysähtyisi minun poismenooni.

Somasti sattui, nimittäin koulu oli järjestänyt juuri tälle päivälle juoksuopetusta. Eläkepäiviään Aurinkorannikolla viettävä, useita kansainvälisiä onnistumisia niittäneitä juoksijoita valmentanut Harri Kiviniitty kertoi hersyvällä huumorilla höystettynä juoksemisen teoriaa, jonka jälkeen siirryimme rannalle kokeilemaan käytäntöä. Tämä jännitti aika paljon, koska minulla oli pahoja aavistuksia siitä, mitä ammattilaisella olisi sanottavaa juoksutyylistäni...

Valmistautumista
Parin tunnin ajan vedeltiin erilaisia vetoja rantatietä pitkin, Harrin seuratessa ja ohjastaessa silmä kovana. Olin salaa tyytyväinen itseeni, että pysyin porukan mukana ihan hyvin, mikä ei ollut mitenkään itsestäänselvää minun juoksutaustallani. Kiittelin myös mielessäni urosta, joka kaksi vuotta sitten vei minut farssiksi muodostuneelle ensilenkilleni. Aika pitkä matka ollaan tultu siitä. Onneksi.

Oli kyllä aivan älyttömän hyödyllinen sessio. Minusta tuntuu, että löysin vihdoinkin selityksen minua riivanneeseen pistämiseen. Juostessa olen tähän asti hötkyttänyt ylä- ja alakroppaa niin, että kesivartaloon tulee kovasti kiertoa, jonka seurauksena vinojen vatsalihasten kiinnityskohta on ilmeisesti ottanut itseensä ja krampannut. Kun mietin asiaa, on pistämistä tapahtunut juoksemisen lisäksi ainoastaan zumbassa - jossa vötkytetään ylä- ja alakroppaa eri tahtiin. Voilá! Kun kiinnitin huomiota käsien liikkeeseen ja asemaan, saatoin aivan hyvin tehdä vaikka miten kovia vetoja vaikka miten paljon ilman minkäänlaista pistämistä. Läpimurto! Miten mahtavaa!

Lisäksi huomiota pitää kuulemma kiinnittää askellukseen, voin kuulemma "lopettaa hiihtämisen". En ihmettele tuota yhtään, jo tarhassa muistan kaverin valittaneen tätille parijonossa kun käveltiin, että "Anna laahaa!" Ja täällä olen joka toinen päivä melkein nenälläni, kun tiet eivät ole asfalttia vaan kivetystä, ja kun yksi kivi onkin muita korkeammalla niin AIISSSPPEERRRR---!

Niin se vain on, että asiassa kuin asiassa kun tekniikka on kunnossa, on itse suorittaminen huomattavasti helpompaa, taloudellisempaa ja jopa nautittavampaa. Suosittelen ehdottomasti kaikille, jotka juoksua harrastatte tai haaveilette harrastavanne, tai jos tähtäätte puolimaratonille tai maratonille. Ei pelkästään kunnon tai juoksuohjelman takia, vaan oikealla tekniikalla voidaan välttyä myös monilta sellaisilta vaivoilta, joihin juokseminen usein tyssää.

Äkillinen menetys, niin kamalaa, väärin ja traagista kuin se onkin, on samalla herättänyt minussa jonkin valtaisan elämänhalun ja -voiman. Haluan liikkua. Haluan tehdä haastavampia asioita kehollani. Haluan yltää itseäni korkeammalle. Haluan hengästyä, suorastaan läkähtyä, pinnistää vähän pidemmälle, olla hiessä kylvetetty, puristaa käsiäni vielä vähän tiukemmalle, purra hampaita yhteen, nousta vielä kerran, pyyhkiä limaiset hiukset silmiltä, hypätä vähän korkeammalle, tehdä vähän isomman kärrynpyörän, yrittää vielä kerran, tehdä vielä yhden lisää, tuntea veren virtaavan suonissani ja sydämen hakkaavan rinnassa... Nyt kun vielä voin!