lauantai 17. maaliskuuta 2012

Skimbaamasa!

Ohhoh. Kävi nimittäin niin, että torstaina koulukaveri sai huijattua mukaan sellaiselle reissulle, että koulun jälkeen kamat kantoon, auto alle ja nokka kohti Sierra Nevadaa. Kyseinen nyppylä kun sattuu pitämään sisässään melkoisen suositun laskettelukeskuksen.

No, onhan suksien päällä oleminen minulle tuttua. Lapsuudessa tuli kynnettyä Ylläs skitä oikein urakalla, kun oli mökki Äkäslompolossa. Taisin olla jopa aika kova menijä silloin. Pieni mutta: viimeksi rinteet on otettu haltuun kaksitoista vuotta sitten. Jokunen vuosi siis välissä. Mutta ei se niin vaikeaa voi olla!

Fuengirolasta ajaa Granadaan, jossa yövyimme, vähän alle kaksi tuntia. Auto täyteen mässyä, musiikkia ja hyvää seuraa, niin matka taittui nopeasti.

Mantelipuut kukkivat täysiä Andalusiassa
 Espanjalainen liikennekulttuuri on sellaista, että olin ihan tyytyväinen saadessani keskittyä pelkäämään kartturin paikalla sen sijaan, että tuuttailisin ja huutelisin hävyttömyyksiä, kun Carloseilla on vauhti sata, järkiparka nolla.

Karttaa meillä ei ollut, mutta huoltoasemalta sai hi-tech-gps-laitteen! Ja vielä ilmaiseksi!
 Sierra Nevadan korkein kohta on vähän alle kolme ja puoli kilometriä merenpinnasta. Hissit lähtivät noin kahdesta kilometristä. Kun korkeus alkoi lähennellä näitä lukemia, alkoivat vesipullot sihahdella avattaessa, ja kesti hetken tottua vuori-ilmaan: päätä särki ja olo tuntui kummallisen huojuvalta. Eikä ollut edes yhtään Tinto de veranoa tai chupitoa koneessa! Ajatelkaa!

Kauhiaa äherrystä
 Koomista, että olen joka talvi uhonnut meneväni rinteeseen tänä talvena. Piti tulla vain Espanjaan asti lunastamaan lupaukset.

Pilvirajan tuntumassa
Ja miten huikeaa se oli: vaikka luonnon lumi alkoi olla aika vähissä ja suksien alla oli lähinnä tykitettyä lunta, oli fiilis kyllä aivan kaksimiljoonaa. Lämpömittari kiipesi yli kymmenen lämpöasteen ja näkyvyys oli niin pitkälle, kuin vain katsoa jaksoi. Pilviä lipui jossain kaukana, mutta itse rinteessä Aurinko tykitti puhtaalta taivaalta.

Ei mopolla mahottomia
Olin lopulta yllättynyt siitä, miten helposti lihasmuistista laskettelu löytyi. Ensimmäisellä kierroksella könähdin kerran jyrkässä kohdassa. Lisäksi säären ja pohkeen lihakset krampaasivat aika iloisesti vieraan rasituksen alla, mutta jo ensimmäisen laskun puolivälin jälkeen homma alkoi muistuttaa laskettelua. Samalla ihmettelin mielessäni, miten tähän saattoikin kulua kaksitoista vuotta: onhan tuo nyt ihan älyttömän siistiä! Ilmavirta kasvoilla, auringon kuumotus poskilla, pehmeä lumi jalkojen alla, kevyesti tiputella rinnettä alas... Love it, absolutely love it!

Pikkukaupasta lähtivät mukaan Ilkka Kemppaisen muistoa kunnioittavat aurinkolasit
Alhaalla laaksossa kukkivat mantelipuut
Laskujen jälkeen maistui palauttava Tinto de verano. Pääsin myös toteuttamaan kummallista viehätystäni niin rumiin asusteisiin, että ne ovat jo hienoja. Tämän tyylisiä aurinkolaseja isäni käytti lasketellessaan. Lapsena hävetti, nyt tunsin jatkavani jaloa perinnettä.

Pahoin pelkään, että vahinko on nyt tapahtunut: tämä ei todellakaan jäänyt ainoaksi kerraksi, kun pitää päästä etelään laskettelemaan. Mikä fiilis, kun saa istuskella terassilla paitahihasillaan ja katsella suksia kanniskelevaa, onnesta kilpaa hankien kanssa hehkuvaa kansaa. Ja maksaa lasku, nostaa sukset telineestä ja lähteä uudelle kierrokselle. Ä-ly-tön-tä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

No, mitäs tuumaat?